”Huorille käy aina näin”

Tässä matalassa rakennuksessa Kymintie 1:ssä parturikampaaja Eila Kanervikko murhattiin 1981. Hänet löydettiin oman liikkeensä takahuoneesta, ruumis oli jo mätänemistilassa, toukat olivat jo alkaneet munia aivoihin. Päässä oli reikä, koska murha oli tapahtunut jakoavaimella päähän iskien. Nyt samassa rakennuksessa toimii taidegalleria Uusi kipinä, jossa tällä viikolla avattiin Ada Pääskyniemen valokuvanäyttely. Parturikampaamon vanhassa huoneistossa on valokuvateos ”Shambles” (Sotkuja), joka tutkii Lahdessa tehtyjen henkirikoste paikkoja ja niiden ympärillä käytyä pohdiskelua. Esillä on kuvia myös Fellmaninpuistosta, Mukkulasta, Anttilanmäen Riihitieltä, keskussairaalan läheltä Sykekadulta ja vanhalta hautausmaalta.

Helsinkiläinen valokuvataiteilija suorittaa parhaillaan opinnäytetyötään Lahden muotoiluinstituutissa. Nyt Kymintiellä oleva teoskokonaisuus tasapainottelee toden ja fiktion välimaastossa. Minä käsittelin runsaat kymmenen vuotta sitten samoja asioita esittelemällä Lahteen muuttaneille tuttavillemme Suomen Chicagoa. Kiertoajelumme vei tietenkin Kymintiellekin, jossa murhan oli tehnyt Aimo Sippola. Esittelytekstini on vielä tallella ja siinä on kirjoitettuna, että murhaajalle kävi lopulta köpelösti, sillä parturikampaamon lattialta poliisi oli löytänyt Sippolalta pudonneen kirjeen, joka oli pankin kirje vekselin erääntymisestä.

Sippola oli siis vaikeuksissa. Eila Kanervikon luona hän oli käynyt jo aiemmin päivällä asiakkaana, ja oli sitten palannut. Saaliiksi Sippola sai 400 mk, ja oli kirjoittanut ruumiin viereen lapun: ”Huorille käy aina näin”.

Ada Pääskyniemi sanoo omassa esittelytekstissään, että ”me ihmiset olemme uteliaita ja on luonnolllista, että meillä on tarve etsiä selityksiä henkirikosten kaltaisille ääri-ilmiöille. Kun tietoa on saatavilla rajallisesti, alamme alitajuisesti tai tiedostaen täydentää tarinaan jääneitä aukkoja luoden oman totuutemme.”

Kymintieltä ajoin vieraamme seuraavaksi Metsäpellontielle, jossa 1994 Ilpo Larha ja Kullervo Haikas olivat linnoittautuneet yhteen kerrostaloasuntoon. He olivat paenneet vankilasta, jossa Larha oli tehtyään 1992 palkkamurhan Helsingissä. Paettuaan Larha ja Haikas ryöstivät SYP:n pankkikonttorin Pitäjänmäessä. Sieltä he tulivat tutun pariskunnan luo Lahteen Metsäpellontielle. Poliisi perässä. Alkoi piiritys, jota kesti yli kaksi vuorokautta. Larha ampui ikkunasta kahta poliisia, jotka eivät kuitenkaan kuolleet. Yhdessä vaiheessa Larha soitti Radio 99:n (nyk. Voima) suoraan lähetykseen ja mm. kertoi mukanaan olevista räjähteistä. Räjähteitä ei kuitenkaan ollut. Sitten yllätti väsymys ja Haikas sekä asunnon asukkaat pääsivät pujahtamaan ulos. Lopulta Larha ampui itsensä. Larhan kanssa neuvottelijana toimi Lahden poliisin rikoskomisario Esko Heinonen.

Tammikuussa 2000 oli Lahdessa moottoripyöräjengiläisten sisäinen kahina. Cannonball MC:n Lahden osaston jäsenet kostivat edellisvuonna tapahtuneen ampumatapauksen ampumalla Bandidos MC:n johtaja Björn Isakssonin, MC:n jäsenen Sakke Pirran ja Black Rhinosin Juha Jalosen.

Rautatienkadun ja Puistokadun risteyksessä sijaitsevan Ararat-ravintolan eteen oli pysähtynyt kaksi autoa. Ampujat olivat ruokatauolla läheisestä oikeustalosta, hakivat aseet ja menivät pizzeriaan, missä oli Bandidosin ja Rhinosin jäseniä ruokailemassa. Sisällä oli kaikkiaan 23 ihmistä. Kolmen kuolleen lisäksi myös sivullisia haavoittui. Lahden käräjäoikeus tuomitsi Eikka Lehtosaaren ja Sami Koivulan kolmesta murhasta ja neljännen murhan yrityksestä elinkautisiin vankeuksiin. Kolmannelle ampujalle Pertti Hämäläiselle tuomittiin kymmenen vuotta ehdotonta vankeutta - hänen aseensa ei ollut toiminut, eikä hän voinut ampua. Autonkuljettajana toiminut Esa Lampinen tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen.

kari.naskinen@gmail.com

Runoilija kokee surrealistisen Euroopan

Runoilija Aurealian Benn on kirjoittanut runoelman Faustin kirouksesta ja jää itsekin kiinni kiroukseen, kun hän monivaiheisen tapahtumaketjun seurauksena tekee sopimuksen oudon saksalaisen Heinrich von Grüngenin kanssa. Heikki Kännön romaanissa Runoilija (2020) Benn joutuu sellaiseen Gehennaan, että hän kokee yhdessä Friedrich Nietzschen ja Rudolf Steinerin kanssa eurooppalaisen kiirastulen vuodesta 1888 vuoteen 1923. Kuvaan sopii, että kirjan sisäkansissa on kuvattuna Hieronymus Boschin 1500-luvun alussa maalaama Maallisten ilojen puutarha, jollaisena uusi Eurooppa jatkoi eloaan 1920-luvulta kohti myöhempiä aikoja, ja taashan nämä ajat ovat palanneet.

Heinrich von Grüngen on Goethen Mephiston inkarnaatio, joka on myös Nietzschen hyvä tuttava, olivat tavanneet aikoinaan Richard Wagnerin luona Bayreuthissa. Siellä oli näyttämöllä myös yksi Mephiston hahmoista, Nibelungin sormus -oopperasarjan kulta-aarteenvartija Alberich. Viime viikolla puolestani kohtasin Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa Hämeenlinnan teatterissa suden nahoissa olevan Daimoni-paholaisen. Kännön romaanissa paholainen näyttäytyy välillä metsäkauriinkin muodossa. Kun tähän vielä lisätään kirjan viimeisille sivuille ilmestyvä Adolf Hitler, alkaakin kokoelma olla kasassa, ja joku voi lisätä nimiluetteloon vielä uudempiakin...

Tavallaan Kännö jatkaa siitä, mihin Paavo Rintala jäi romaanissaan Faustus (1966). Siinä hyväosaisten Eurooppa elää paholaisen aikaa. Tästä samasta hurjasta tematiikasta huolimatta Kännön kirja ei ole yhtä vetävä kuin häneltä sen jälkeen ilmestyneet kaksi teosta Ihmishämärä (2022) ja Kädet (2024). Osittain tämä johtuu siitä, että suuresti odottamani Nietzsche ilmaantuu 560-sivuisessa kirjassa mukaan vasta sivulla 237 ja Steiner sivulla 346. Lisäksi Aurealian Bennin mysteerinen tarina on sekavampi kuin noiden kahden myöhemmän kirjan mysteeriset tarinat. Varsinkin Nietzschen osuus jää pieneksi, koska mielenterveytensä romahtamisen jälkeen hän jää enimmältään sivuun ja antisemiittisisarensa Elisabeth Förster-Nietzschen hoiviin. Tästä taas seuraa, että lukijat pääsevät hieman seuraamaan myös Elisabeth ja Bernhard Försterin Paraguayhin 1887 perustaamaan saksalaiseen siirtokuntaan Nueva Germaniaan. Siitä oli tarkoitus muodostaa rasistisen syrjinnän malliyhteisö, mutta se ei paria vuotta pitempään toiminut, mutta ideat jäivät vanhassa Germaniassa tehokkaasti itämään.

Teosofisen ja antroposofisen liikkeen perustaja ja vapaamuurari Rudolf Steiner oli Nietzschen tavoin filosofi, joka höynäytti ison joukon ihmisiä okkultismiin, esoteriaan, homeopatiaan ja selvänäkijöiden ennusteita kuulemaan. Nietzschen ymmärtäjäkin hän oli, mutta ei hyväksynyt tämän maailmankuvaa kokonaisuudessaan. Ajatteli kuitenkin, että juutalaiset ovat arjalaisiin nähden ali-ihmisiä. Steinerin julkaiseman lehden nimi oli Lucifer Gnosis. Ordo Templi Orients -salaseurassa Steinerin arvo oli Suurmestari X°, ja tässä ominaisuudessa hän järjesti seuraajilleen tilaisuuksia Pyhän Graalin Temppelissä, joka oli siunattu kukonverellä, sammakonkudulla, sian sappinesteellä ja lampaan virtsarakolla. Näistä istunnoista lähetettiin yliaistillisia ajatusloitsuja eetteriin ja pian universumin informaatiokeskuksesta saapuikin vastauksia, osallistujat tempautuivat kuoresta ja hulahtivat tyhjyyteen.

Kun Tampereen taidemuseossa on parhaillaan kansainvälistä surrealismia esittelevä näyttely ”Jaettu uni”, sinne voisi jollekin seinälle heijastaa Heikki Kännön (kuvassa) romaanista näytteitä, sillä paikoin kirja on sivutolkulla pelkkää surrealismia. Ei kuitenkaan koko ajan, sillä yhdessäkin kohtaa vuonna 1922 normaalit realistiset muuttomiehet sanovat Aurealian Bennin uuden runoelman käsikirjoitusliuskat sisältävää arkkua ”vitun painavaksi”. Vaikka kyllähän arkirealismi tietenkin kuuluu osana siihen universumiin, jota Nietzsche ja Steiner sekä nyt Kännö tutkivat. Surrealismista eli omasta realismistaan juutalaiset sanovat, että syntisen enimmäisaika Gehennan liekeissä on yksi vuosi ja jokainen sapatinpäivä on rangaistuksen ulkopuolella.

kari.naskinen@gmail.com

Erikoisoperaatio Tshernobylissa 1986

Neuvostoliiton television Vremja-uutislähetyksessä kerrottiin Tshernobylin ydinvoimalan neljännen reaktorin ja sen suojarakennuksen tuhoutumisesta, että onnettomuus oli tapahtunut ja yksi ihminen kuollut. Erikoisoperaatio vahinkojen minimoimiseksi käynnistettiin, mutta sen verran pienestä asiasta kuitenkin oli kysymys, että vasta kolme viikkoa onnettomuuden jälkeen tuli Mihail Gorbatshov puhumaan siitä televisioon. Tuossa vaiheessa kuolleita oli jo kymmeniä ja vakavia säteilysairauksia oli diagnosoitu satoja. Teatteriryhmä Helsinki 98:n kolmen ihmisen monologinäytelmä Tshernobylin rukous purkutuomion saaneessa Vuosaaren vanhassa lukiorakennuksessa käsittelee ydinvoimalan pamahtamista ja sen seurauksia ihmisille. Pohjana on Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitshin dokumenttiromaani Tshernobylista nousee rukous (1997).

Gorbatshovin onnettomuutta vähättelevä puhe heijastetaan seinälle, samoin Vremjan toimittajien selostuksia, joissa länsimaisten tiedotusvälineiden sensaationhakuisuutta ja asioiden vääristelyä haukutaan. Kirjan ja näytelmän ydinkysymys on kuitenkin se, mitä Tshernobylissä ja siellä lähettyvillä asuneille ihmisille kävi. Kirjassa on 400 sivua, joilla Aleksijevitshin haastattelemat ihmiset kertovat kokemuksiaan. Vaikka näytelmä kestää vain reilun tunnin, se on niin ankara, että pahaa tekee, eikä yhtään enempää ei tarvita.

Rankat ihmiskohtalot mustien nokihiutaleiden sataessa päälle eivät anna tilaa edes kirjan ironisille neuvostojärjestelmän arvosteluille, kuten esimerkiksi selvitysmies Aleksandr Kudrjaginin mustalle huuomorille: amerikkalainen robotti on katolla viisi minuuttia ja sitten se hajoaa; japanilainen robotti on siellä viisi minuuttia ja sekin hajoaa; venäläinen robotti on katolla kaksi tuntia ja sitten tulee kaiuttimesta komento ”toveri Ivanov, kahden tunnin kuluttua voit tulla alas pitämään tupakkatauon”.

Näytelmän kolme erinomaista näyttelijää Elli Närjä, Vilma Sippola ja Sami Lanki esittävät Tshernobylin lähellä Valko-Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan puolella asuneita ihmisiä. Ydinvoimala oli heti rajan takana Ukrainan SNT:n puolella, mutta matkaa esimerkiksi valkovenäläiseen Mogiljovin kaupunkiin (360 000 as.) oli vain 300 km. Mogiljovin seudulla säteilysairaudet tappavat edelleen ihmisiä enemmän kuin muualla Valko-Venäjällä ja Ukrainassa. Ydintuhon takia Valko-Venäjällä menetettiin 485 kylää tai taajamaa, joista 70 on haudattu maahan ikuisiksi ajoiksi. (Maailmansodan aikana saksalaiset hävittivät 619 valkovenäläistä kylää asukkaineen.)

Neuvostotasavaltoja ei enää ole, mutta ydinvoimalarakennukset ovat edelleen paikoillaan. Tuhoutuneen reaktorin päälle on rakennettu yli sata metriä korkea suojakuori ja jäljelle jääneet reaktorit 1-3 ajettiin alas, mutta peräti vuoteen 2000 asti tuotti reaktori nro 3 sähköä. Näytelmän nimessä on alaotsikkona ”Tulevaisuuden aikakirjat”. Tämän päivän aikakirjat kuitenkin kertovat, että vanhoista aikakirjoista ei vieläkään ole opittu, vaan ydinvoimaloita on alettu taas puuhata lisää, koska sähköntarve jatkaa kasvuaan. Tshernobylin jälkeen tapahtui Fukushiman onnettomuus 2011, mutta Fortum haluaa rakentaa uuden ydinvoimalan ja saada veronmaksajat osittain kustantamaan sen.

Tshernobylissä on nyt onnettomuuspaikalta 30 kilometrin säteellä suljettu alue. Tulee mieleen Andrei Tarkovskin elokuva Stalker (1979), jossa kolme miestä menevät salaperäiselle Vyöhykkeelle. Tarkovskikaan ei käsittele tulevaisuutta, vaan menneisyyttä. Elokuvassa miehet kysyvät, onko Jumala hylännyt alueen, johon on merkiksi jäänyt vain orjantappurakruunu. Sitten tämäkin vielä: Vyöhykkeen lähettyvillä näyttää olevan ydinvoimala.

Tarkovski sanoi halunneensa räjäyttää rikki suhteen nykypäivään ja kääntyä menneisyyden puoleen, sillä menneisyydessä ihmiskunta on tehnyt ne lukuisat erehdykset, joiden takia sen on tänään pakko kulkea kuin sumussa. Se on elokuva henkisyyden tuhoutumisesta väärän tiedon hallitsemisen vuoksi.

Tshernobylissa, sen työntekijöille rakennetussa Pripyatin kaupungissa ja kauempanakin siirryttiin huhtikuun 26. päivän vastaisena yönä 1986 historiassa uuteen kohtaan – astuttiin uuteen todellisuuteen, joka näytti ylittävän sekä siellä asuneiden ihmisten tiedot että mielikuvituksen. Paljon olisi pelastettu, jos edes erikoisoperaatiossa olisi osattu käyttää tietoa hyväksi. Kun ei osattu, muodostui Tshernobylin yöstä yksi osatekijä myös Neuvostoliiton hajoamiseen.

Teatteriryhmä Helsinki 98:n nimi ei tule sen perustamisvuodesta, koska se aloitti toimintansa vasta 2023. Numero 98 viittaa Helsingin Vuosaaren postinumeroon 00980.

kari.naskinen@gmail.com

Daimoni tanssii sudenmorsiamen kuolemaan

Hämeenlinnan Teatterin aulassa on Pia Hinttulan maalauksia Sudenmorsian-teemasta. Ne täydentävät hyvin näytelmää Aino Kallaksen romaanista (1928), josta Tiina Puumalainen on dramatisoinut ja ohjannut mystiikkaa tihkuvan balladin. Puhenäyttelijät ovat yhdessä The Wild Company -ryhmän tanssijoiden ja Lauri Malinin musiikin kanssa tehneet esityksestä hienon kertomuksen, jonka sadunomaisuutta korostaa se, että tarinaa vie eteenpäin myös kertojan ääni (Katariina Kaitue); eihän parhaita tarinoita nähdä, vaan ne kerrotaan. Sen silti katsojatkin näkevät, että sudenmorsiamen Aalon päiväelämän puoliso, metsävahti Priidik leijuu taianomaisesti.

Kaiken kattavana elementtinä on lisäksi Aino Kallaksen Sudenmorsiameen luoma arkaainen kieli, jossa muutamat sanat poikkeavat hieman nykykielestä ja jossa sanajärjestys saksan kieltä hieman noudattelee.

Priidik on saanut vaimokseen Aalon, jonka oli neitsykäisenä nähnyt Kassarin saaren rannassa Hiidenmaalla. Kassarin saaressa myös Aino ja eestiläinen puolisonsa Oskar Kallas paljon viettivät kesiään. Siellä Priidikiin oli mennyt sisälle kuin iili, eikä hän voinut palavaa katsettaan kääntää pois, kun neitsykäinen hiekalle märjän hameensa ja aivinaisen paitansa pudotti. Häät sitten pidettiin, mutta paha enne oli, kun Priidik näki Aalon vartalossa noidanluoman. Olihan Aalolla punainen tukkakin, mutta Priidik kovetti korvansa varoituksilta. Huonosti siinä lopulta kuitenkin käy.

Suden hahmossa metsän henki Daimoni kutsuu Aaloa ja juhannusyönä se on menoa. Noitain ja sutten yönä Aalo jättää Priidikin nukkumaan ja menee niitun poikki metsään. Metsän henki ja susi Diabolus sylvarum tanssii Aalon kanssa ja vaikka Aalo päiväsaikaan on aina tavalliselta näyttävä ihminen, niin ihmissusi hän on, Daimonin morsian. Jukka Haapalaisen ja Sirpa Suutari-Jääskön koreografiat tanssijoille Jurijs Trosenkolle ja Katri Riihilahdelle ovat hienoja, niin paljon tilannetta kuvaavia, että tanssi täydentää repliikkejä ja kertojan kertomusta hyvin paljastavasti.

Aalon ihmisroolissa on Maija Lang ja Priidik on Konsta Laakso. Molemmat niin täydellisen onnistuneesti, että koko ajan alkuvaiheissa vain pelkää muodonmuutosta ja sen seurauksia. Lisäksi on Läänemaan herroja sekä Pühalepan kyläläisten lauma, joiden puhekuoroesitykset jäykkine asemointeineen tuovat paikoin mielen Helsingin Ylioppilasteatterin kovat julistusnäytelmät 60-luvulla.

Priidik alkaa nähdä asian oikean laidan, niin että naisen kasvojen kauneus on usiasti Saatanan syötti, kuten jo viisas Syrach varoitti. Lopulta Aalo tunnustaakin, että jos hän on erilainen kuin muut, niin ei siihen muitten mitäkään tule tai jos jotain tulee, niin omapa on kadotukseni. Aalo ei yritä kieltää erilaisuuttaan roviolla polttamisen uhallakaan, mikä oli tuolloin 400 vuotta sitten noitavainoaikojen arkea. Tällaiseksi Aalo oli luotu – ja erilaisiksi luotuja ja erilaista minuuttaan etsiviä on nykyajassakin, jossa rovioita ei sentään sytytetä, mutta muuten pyritään lannistamaan.

Sudenmorsian on historiaan sijoitettu kertomus, jossa käsitellään naisen valintoja, oikeuksia, ruumiillisuutta ja eroottisuutta sekä yksilön ja yhteisön ristiriitoja. Tragediaa ei voi välttää, mutta Aalon kahtia halkaistun sielun vapautta ei kukaan toinen hävittää saata. Sen sijaan hopialuoti tappaa noidankin. Tämän tietää myös Riidik, joka lopulta panee luotipyssyynsä hopiaisen vihkisormuksen, joka oli merkkinä P. Aviosäädystä. Luoti lävistää Aalon sydämen ja Aalo jää sutena vitilumeen kyljellensä.

Quis novit Daemonis astus? Kuka tietää Paholaisen temput?

kari.naskinen@gmail.com

Hitlerin puheesta Imatralla toinenkin salainen nauhoitus

Kesäkuussa 1942 Mannerheim ja Hitler keskustelivat Mannerheimin salonkivaunussa Kaukopään tehtaan ratapihalla Imatralla. Tuosta keskustelusta on olemassa 11 minuuttia pitkä nauhoitus, jossa Hitler puhuu aivan normaalisti ilman uhoa ja huutamista. Nyt on Antti Vihisen dekkarissa Valkoinen susi (2025) löydetty toinenkin nauhoitus, jota kukaan ei ole kuullut ja jota tavoitellessa ruumiita tulee. Tämä on Vihisen Vaaran värit -kirjasarjan kolmas osa, ja kumma, ettei näistä ole tehty sarjaelokuvia, vaikka ne ovat pohjaltaan mielenkiintoisempia kuin esimerkiksi Harjunpää, Hautalehto, Ivalo, Koskinen ja muut tavanomaiset rikossarjat.

Vihisen kehittelemä operaatio Valkoinen susi tarkoittaa suomalaisten salaista nauhoitusta salonkivaunun pöydästä, jossa Mannerheimin ja Hitlerin lisäksi istuivat tasavallan presidentti Risto Ryti ja kenraalimarsalkka Wilhelm Keitel. Keskeiseksi henkilöksi nousee alkuvaiheissa Sibeliuksen Ainolan Helmi-piika, joka on leiponut näille Marskin 75-vuotispäiville kaalipiirakoita ja jonka haltuun sattuman kauppaa tiukassa tilanteessa joutuu tämä toinen nauhoitus, 55 minuuttia pitkä. (Tätä Helmiä ei pidä sekoittaa Kari Hotakaisen Pirkka-Helmiin, jota saa vain Citymarketeista.)

Koska Vihinen on tamperelainen, ajautuu kelanauha monen mutkan jälkeen Tampereelle, jonne tapahtumat sen jälkeen pääasiassa sijoittuvat. Meno on vetävän tuttua kahdesta edellisestä kirjasta Punaisesta prinsessasta (2021) Sinisestä enkelistä (2023). Murhien päätutkijoina ovat edelleen Krp:n Tampereen-yksikön komisariot Berglund ja Ruokosalmi, ja tuttu henkilö on myös Saksan tiedustelupalvelun BND:n johtaja Sandra Klinger. Muitakin ennestään tuttuja henkilöitä on. Oleellisesti tapahtumat liittyvät Ainolaankin, ja tämän asian Vihinen erityisen hyvin tunteekin, tohtorinväitöskirjansakin hän teki Sibeliuksen natsiyhteyksistä.

Natsit ovat mukana Valkoisessa sudessakin, nyt ajankohtaisesti uusnatsit. Ennen Hitlerin ja NSDAP:n valtaannousua samantapaista ideologiaa jotenkin rakennellut Thule Gesellschaft on nyt AfD:n imussa perustettu uudelleen nimellä Thule G ja nyt se on suomalaisten salaisen nauhoituksen perässä.

Koska Tampereella ollaan, esillä on myös Ruokosalmen entinen lätkäseura Ilves, ja muutenkin kirja on varmaan erityisen kiinnostavaa kotiseutulukemista tamperelaisille. Minullekin tältä osin sen verran, että ensimmäinen murha tapahtuu Nekalan kaupunginosassa Kuoppamäentiellä, josta ei ole kun kivenheitto kummisetäni ja -tätini työsuhdeasuntoon AGA:n kaasutehtaan pihan toiselle puolelle Kuokkamaantie 12:ssa. Kun kummisetä jäi eläkkeelle, he muuttivat siihen hyvin lähelle Muotialantie 25:een, jossa minäkin asuin opiskellessani yliopistossa. Tottahan se on mukava lukea jännäriä, jossa pyöritään tutuilla paikoilla. Tamperelaista romaanissa on sekin, että välillä joku hoilaa pätkää Juice Leskisen Myrkytyksen oireista, ja esille tulee myös Finlandia-hymni.

Trilogian jokaisessa dekkarissa on esillä Saksa, joka Vihiselle on tuttua työmaanakin. Kliseen Seppo Rädyn Saksa on paska maa -lohkaisusta olisi kuitenkin voinut jättää pois, koska se tulee esille muutenkin kymmenen kertaa vuodessa. Lisäksi Saksan paskuudesta todistaa se, että poliisi-Skodassa on kytkinvikoja, kuten myös yhden kuulusteltavan Skodassa; ne valmistetaan naapurimaassa Tshekissä Hitlerwagenin lisenssillä.

Vihisen toinen autojuttu koskee kokoomussaarnaajien aikoinaan lupaamia roimia palkankorotuksia Sari Sairaanhoitajille. Ajelivat Fiat Puntoilla, mutta valtan päästyään ja sanansa syöneinä nämä huijarisaarnaajat olivat luikkineet panssaroitujen ministeri-Mersujen takapenkeille.

Sujuvan kirjan (340 s.) lukee helposti. On totta ja tarua, ja toimii erinomaisesti. Lopuksi on kirjailijan loppusanat, jossa kerrotaan Suomi-instituutissa Berliinissä 1995 järjestetystä näyttelystä: siellä saksalaiset laajemmin kuulivat ensimmäisen kerran Suomen sotilaspalvelun 4.6.1942 äänittämän Hitlerin ja Mannerheimin keskustelun. Se on tiettävästi ainoa äänidokumentti, jossa Hitler puhuu vapaasti ilman etukäteissuunnitelmia. Perikato-elokuvassa (2004) Hitleriä näytellyt Bruno Ganz opetteli tästä 11-minuuttisesta nauhoituksesta Führerin normaalin puhetyylin itävaltalaisaksentteineen kaikkineen. Tuon näyttelyn järjestämisessä oli Vihinen mukana instituutin kulttuurivastaavana. Myöhemmin Vihinen toimi Sibeliustalon toimitusjohtajana 1999 - 2010, minkä jälkeen hän siirtyi professoriksi Karlsruhen yliopistoon.

kari.naskinen@gmail.com

Sota on armeijoiden olemassaolon väistämätön seuraus

Radion ykköskavalla alkoi viikko sitten kuunnelman ja esseen muotoisena yhdistelmänä Rauhan poluilla -sarja, jonka toinen osa tulee tänä iltana klo 19 (Yle Areenassa ovat jo kaikki kuusi jaksoa). Yleisradion sisällä toimivan Radiogalleria-yksikön tekemässä ohjelmassa kertojana toimiva henkilö on Leena Häkkinen, joka on myös kirjoittanut ja ohjannut sen.Kertoja kulkee polkuja kohti rauhan mahdollisuutta, ei erityisesti nyt Ukrainaa koskien, vaan yleensä maailmassa, jossa tälläkin hetkellä on käynnissä noin 50 sotaa tai sellaiseksi luonnehdittavaa konfliktia.

Rauha on tahdon asia, sanotaan ohjelmassa. Läheskään aina ei tahtoa ole tarpeeksi. Päinvastoin tuntuu kuin sota olisi nyt Ukrainassakin joidenkin mielestä toivottavampaa kuin rauha. Kun Putin aloitti sodan, oli tahoja, jotka iskivät tähän asiaan niin, että nyt saadaan rakennettua konkreettista vastakkainasettelua lännen ja Venäjän välille. Eikä tähän asetelmaan istu se, että nyt tehtäisiin rauha. Kaiken lisäksi tuntuu, että rauhanteko ei ole ollenkaan oleellista, mutta se on, kuka rauhan tekee. Trump ei ole oikea rauhantekijä, koska hänetkin on Euroopassa julistettu pahaksi ihmiseksi.

Radio-ohjelmassa kertoja kuuntelee Pekka Haaviston tarinoita rauhanneuvotteluista, Alexander Stubbin ehdotusta YK:n turvallisuusneuvoston kehittämisestä ja pohtii Martti Ahtisaaren perintöä hänen poikansa Marko Ahtisaaren kanssa. Hän keskustelee myös rauhan- ja konfliktintutkijoiden kanssa ja tapaa ihmisiä, jotka työssään edistävät rauhaa niin maailman konflikteissa kuin naapuririitojen sovittelussakin. Samalla Leena Häkkinen muistelee kinastelujaan ja tappeluitaan kerrostalon muiden lasten kanssa ja kertoo sitten myöhemmästä asumisestaan Helsingin Merihaassa, jossa hän ei yhdeksän vuoden aikana tutustunut yhteenkään toiseen asukkaaseen – kun ei tunne, ei voi auttaa.

Leo Tolstoi kirjoitti yhdessä kirjeessä vääpelille: ”Todellisuudessa sota on vain armeijoiden olemassaolon välttämätön seuraus; armeijoita taas hallitukset tarvitsevat yksinomaan työväen hallitsemiseen.” (Omatuntoja. Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta, 1899)

Pasifismi ei kuitenkaan sovi hallitusten ajattelumaailmaan. Siksi armeijoita pitää vain vahvistaa, kuten kaikille tuttu termi varustelukierteestä kertoo. Suomenkin piti liittyä Natoon, koska puolueettomana valtiona katsottiin olevamme heikko. Yhdessä baarinpöydässä kuulin tuttavaltani sen logiikan, mihin Nato-jäsenyys perustuu:

- Eihän siinä ollut mitään järkeä, sanoin.
- No onhan Nato hyvä selustatuki.
- Niin kun sellainen tarvittiin, koska luovuimme puolueettomuudesta tässä Venäjän ja lännen välissä, sanoin.
- Just niin, koska Venäjästä tuli Suomelle vihollinen.
- Tuli Yya-sopimuksen vaihtamisesta Nato-sopimukseen.
- No eikös sitten ole hyvä juttu, että nyt on Nato-sopimus?
- Ilman Nato-jäsenyyttä Suomesta ei siis olisi tullut Venäjän vihollinen. Eli tällainen oravanpyörä, joka ei olisi lähtenyt pyörimään, ellei sitä olisi Suomessa pyörimään pantu.

Nyt kuitenkin pitää Venäjän ja Ukrainan välille saada rauha. Ihan sama millä ehdoilla, kunhan ihmisten tappaminen loppuu. Saakoon Venäjä vaikka koko Ukrainan ja Nato koko Venäjän. Ei sota koskaan ole nollasummapeliä. Aina sodissa on menetyksiä, Suomikin hävisi viimeksi Viipurin, Petsamon ja mitä kaikkia niitä oli, väliaikaisesti hallussa ollut Suur-Suomen pääkaupunki Äänislinnakin meni. Siitä vaan Trump hommiin.

Radiogalleria perustettiin 1979 kokeellisten ja taiteellisesti kunnianhimoisten ohjelmien tekoon. Alkuvaiheessa nimi oli Radioateljee, mutta nyt koko tämä Ylen yksikkö loppuu tähän rauhaohjemaan, koska maan halllitus on karsinut rajusti Ylen budjettia. Kuvaavaa tietenkin on, että Radiogalleria loppuu nimenomaan Rauhan poluilla -ohjelmaan, kun hallituksen politiikassakin vaikuttaa sota olevan rauhanomaista rinnainoloa vahvempi idea.

kari.naskinen@gmail.com