Valioasun myymälänhoitajana 30 vuotta toiminut Armi on eläkkeelle siirryttyään kovin yksinäinen. Nelikymppinen poika Ipe huitelee omia teitään, on kuitenkin hyvässä ammatissa ja rakastaa enemmän Mersuaan kuin äitiään. Leskeksikin jääneen äidin elämä on osattomuutta ja Ipestä johtuen häpeän täyttämää toivottomuutta. Armin päivät seuraavat toisiaan, mutta jotteivät ne aivan yhdeltä ja samalta näyttäisi, siirtää hän usein nukkumaan mennessään piirongin päällä olevan valokuvan tai kirjan paikkaa hieman, niin seuraava aamu tuntuu taas edes vähän uudenlaiselta.
Sirkku
Peltolan näytelmä
Tyttö
ja varis Hämeenlinnan
Teatterissa käsittelee vakavia asioita. Armin
ohella
toinen
keskeinen
roolihenkilö on
pitkään työttömänä ollut mutta
nyt osa-aikaiseksi siivoojaksi päässyt
Säde, hieman yksinkertainen meidän
herramme
pieni muurahainen, joka
on päätään pehmittänyt myös olutta kittaamalla. Armin (Marja
Packalén)
ja Säteen (Katariina
Kuisma-Syrjä)
yllättävä kohtaaminen johtaa tuttavuuteen, joka luo heidän
välilleen avointa keskustelua, mutta myös jännitettä, koska Armi
ei kehtaa kaikesta puhua. Erinomainen kaksikko, varsinkin Marja Packalén loistaa, näyttämöllä
(kuvassa).
Sen
sijaan Ipen rooli on niin korni, että suorastaan pilaa näytelmää.
Sirkku Peltola on ohjannutkin näytelmänsä, mutta ihmeelliseltä
tuntuu, ettei hän ole osannut tuoda junttimaisen Ipen typeryyden
täydellisyyttä tavoittelevia ajatuksia esille mitenkään muuten
kuin tylsistyttävän pitkän kännikohtauksen avulla. Vaikka
suomalaisessa teatterissa ollaankin, ei kaikkea älyttömyyttä aina
tarvitsisi
panna
farssimaisesti katsojia naurattaakseen viinan piikkiin. Osoittaa ohjaajalta älyllistä laiskuutta. Ipeä
esittää Lasse
Sandberg.
Neljäs
roolihenkilö on nuorimies Jarde, jonka elämännäkymät ovat plus
miinus nolla. Minä vaan tiskaan astiijoita ja luutalla lakasen
laattijoita, tili tili tili tili tittantaa… Jarde työntelee
lattiankiillotuskonetta samassa firmassa Säteen kanssa. Jarden
kuvaamaa nykynuorten osattomuutta näyttelee Ville
Hilska,
jonka isä jäi joitakin vuosia sitten eläkkeelle Etelä-Suomen
Sanomien toimituksesta.
Näytelmän ydinasia on
äidinrakkaus, jonka ainakin pitäisi olla elämää tärkeästi
ylläpitävä voima. Armi kuvaa omaansa niin, että se on ehdotonta
(vaikka Ipe ei sitä ansaitsisi). Armi vertaa itseään puuhun
pantuun jyväkuppiin, josta poikaset käyvät noukkimassa emon siihen
tuomia jyviä. Mutta
se minulta meni ohi, miten näytelmän nimi tähän symboliikkaan
istuu – siis varis äidin jyväkupilla, kyllä parempi nimi olisi
”Tyttö ja pikkulintu”. Vai niinkö, että äidin pikkulinnusta
on kehittynyt iso tyhmä ruma varis?
Eivätkä asiat
ihmeemmin muutu näytelmän loppuessa. Varis käy edelleen
jyväkupilla ja muillakin kupeilla.
kari.naskinen@gmail.com