”Ne koittaa alistaa, me tullaan kovempaa
Ja kun mä oon sun kaa, me vastaan maailma
Ne tietää, ettei ne meitä tuu kiinni saamaan”,
laulaa Sara Siipola pop-kappaleessaan Thelma & Louise.
Lahden
kaupunginteatterissa tarina jatkuu, vaikka näytelmä Thelma
& Loviisa ei
varsinaisesti tuohon elokuvaan (1991) liity muuten kuin
perusteemoiltaan. Minna
Harjuniemen kirjoittamassa
ja ohjaamassa näytelmässä Thelma ja Loviisa myös lähtevät ulos
miesten hallitsemasta maailmasta ja haluavat sanoa viimeisen sanan.
Istutaan autoon, joka ei tällä kertaa ole Ford Thunderbird,
vaan Ford Mustang, lähdetään
pitkin Nelostietä kohti pohjoista mökille.
Ohjelmalehtisessä
lainataan feministitoimittaja Anu
Silfverbergin kirjoitusta
elokuvasta, joka päättyy siihen, kun Thelma ja Louise ajavat Grand
Canyonin reunan yli: ”He ylittävät reunan ja kuva pysähtyy
kesken ilmalennon. He ovat olleet siinä kaikki nämä vuodet, maan
ja ilman rajalla. He lentävät siellä niin kuin komeetta.”
Lahdessa lopputilanne on kovin toisenlainen. Thelma ja Loviisa
lähtevät tässäkin käsi kädessä pois kohti näyttämön
takaseinää, mutta matka jatkuukin videonäytössä teatterin
aulaan, jossa he spraymaalipurkit käsissään ovat Arto
Pennasen hienon
Seitsemän veljestä
-maalauksen
edessä. Yllättäen he eivät kuitenkaan sotke maalausta
elokapinallisesti,
vaan
lopulta palaavat näyttämölle, jossa näytelmän naiset ja muuten
sivuosissa olleet miehet viettävät leppoisaa elämää
aurinkoisella rannalla. Happy End.
Jos tapahtumat
teatterin yläaulassa olisi tehty videonauhalle, olisi maalauksen
voinut peittää muovikelmulla ja sitten sotkea se maalilla, mutta
nyt ratkaisu on lempeä. Tosin
Ridley
Scottin
elokuvastakin on jokin dvd-versio, jossa on
toisenlainen loppu: ilmalennon jälkeen jonkin ajan kuluttua
leikataan alas, jossa Thunderbird jatkaa matkaa isossa pölypilvessä
(löytyy Youtubessa).
Keskeinen
hahmo näytelmässä on myös Marilyn
Monroe,
jonka suuri julkisuuskuva oli miesten maailman rakentama. Tässä
kuvassa Marilyn oli bimbo, kuuman seksikäs, pehmeän kevytmielinen,
turhamaisuuden monumentti. Minna Harjuniemi kirjoittaa
ohjelmalehtisessä, että Marilynilla ei ollut todellista
liittolaista, ystävää, ketään jonka käteen tarttua. Marilyn
oli kuin bimbouden ja blondiuden ruumiillistuma. Harmi vain, että
roolin tekevän Nella
Tynin puheilmaisu
on paikoin
puuroa,
koska r- ja s-kirjainten ääntäminen
menee suhinaksi. Thelmaa esittävän Anna
Pitkämäen artikulointi
taas suttaantuu niissä kohdissa, joissa hän oikein innostuu
puhumaan niin lujaa ja nopeasti, että sanat menevät yhteen pötköön.
Jos
oltaisiin muutama vuosikymmen takanapäin, voisi näyttämöllä olla
myös teatterista 80-luvulla eläkkeelle jäänyt Thelma
Saastamoinen.
Loviisana
on Tampereen
yliopistossa teatteritaidetta opiskeleva Saara
Paasikoski,
näyttelijänä kaikin puolin niin taitava, että hänet kannattaisi
valmistuttuaan kiinnittää Lahteen vakituisesti.
Tuttuja
roolihenkilöitä näytelmässä ovat myös Minna
Canth, Wivi Lönn,
Dolly
Parton, Harvey
Keitel,
Pyhä
Lucia, Pyhä Agatha, Martta Niskavuori ja
Malviina Multia. Kymmenen metriä pitkä räsymattohuivi on Loviisa
Niskavuorella, jota Liisa
Vuori esittää
erinomaisesti. Tämäkin räsymatto oli Niskavuoren tuvan lattialla jo,
kun Raija-Sinikka Rantalan ohjaamia Niskavuoria esitettiin 80-luvun lopulla Juhani-näyttämöllä. Onkohan taas tammikuussa, kun Niskavuoren
Heta tulee?
Nykyteatterin
yhtä trendiä edustaa Pyhä Lucia -sketsi. Se trendi, että hauskaa
olla pittää. Komediaa väännetään väkisin kaikkeen sopivaan ja
sopimattomaan rakoon. Ajatellaan, että teatterin talous pelastetaan
kaikkein heppoisimmalla viihteellä.
Toinen
lisääntynyt tapa on se, että lavasteita siirtelevät ylimääräiset
miehet kesken esityksen. Teatteritekniikkaan on Lahdessakin pantu
miljoonia, mutta sitten hommia tulevat hoitamaan kaikenmaailman
hanslankarit. Tämä on pelkästään ohjaajien ”taiteellisen
näkökulman” vaativaa turhaa ja häiritsevää touhuamista.
”Joo
sä oot hullu mut mä oon hullumpi
Jos joku sua puukottaa, tai
koskee ilman lupaa
Sä voit luottaa siihen et alan sille hautaa
kaivaa”
kari.naskinen@gmail.com