Pariisi kuuluu meille

Anne ja Jean-Marc: Betty Schneider ja Jean-Claude Brialy.

Sattumalta heti maanantaina olympiakisojen jälkeen löysin kirjastojen Cineast-elokuvapalvelusta Jacques Rivetten harvoin esitetyn Pariisi kuuluu meille (1961). Elokuvateattereissa sitä ei Suomessa ole koskaan näytetty tavallisessa kaupallisessa esityksessä, mutta Kirjastokinon seuraajassa Cineastissa se nyt on suomenkielisin tekstityksin. Cineast tarkoittaa elokuvantekijää ja erityisesti niitä persoonallisia ohjaajia, jollainen oli Rivettekin (1928 - 2016).

Hienojen olympiakisojen aikana tuntui, että koko Pariisi kuuluu meille. Rivetten elokuvassa asia ei sen nimestä huolimatta tunnu aivan tältä. Nuorten kuttuurintekijöiden ja -harrastajien elämä ei ollut tasapainossa, vaan varjona ovat ahdistavat jännitteet ja pelot, joiden syyt eivät selviä kuin vasta pitkälle elokuvan puolivälin jälkeen vähin erin. Huolestuttavaa tilannetta vahvistaa heti alussa oleva lainaus vuosisadan alun sosialistirunoilijalta Charles Peguynilta: ”Pariisi ei kuulu kenellekään.” Eikä voikaan olla, koska se on monenlaisten poliittisten ja filosofisten liikkeiden risteysasema, jossa on vaarallistakin.

Koska teatteriryhmä näyttää valmistelevan Shakespearen Perikles-näytelmää, piti heti tarkistaa, mikä oli sen symboliikka elokuvaan nähden. Vastaus oli selvä: näytelmän hahmot ovat eri alueilta, nyt puhuttaisiin maahanmuuttajista, ovat vieraantuneita ja kuolemanvaara uhkaa, salamurhaajakin esiintyy. Nuorten pariisilaisten intellektuellien keskuudessa ollaan vainoharhaisia, jota kylmä sota ja ydinaseuhka pitää yllä.

Nuorten pelkoa tukee se, että ryhmään kuuluvan espanjalaisen tytön veli oli Francoa paetessaan joutunut falangistiagentin surmaamaksi ja nuori amerikkalainen on joutunut pakenemaan Joe McCarthyn kommunistivainoja. Hänen nimensä on Philip Kaufman, jonka naisystävä on Terry Yordan. Taas taustatutkimus selvitti: nämä nimet viittaavat McCarthyn Hollywood-käsikirjoittajaan Terry Yordaniin ja mustalle listalle pantuun Men Maddowiin, joka sai käyttää Yordanin nimeä elokuvissa, jotka todellisuudessa olivat Maddowin kirjoittamia, esimerkiksi Johnny Guitar (1954).

Tällaisia cineastimaisia viittauksi on varmaan paljon enemmän kuin ensikatsomisella osui silmiin, paitsi se, kun konkreettisesti näkyy nuorten katsovan yhdessä Fritz Langin Metropoliksen (1927) Babel-jaksoa diktatuurieliitin suuresta voitosta. Yksi Rivetten elokuvan keskeisitä henkilöistä sanoo lisäksi, että ”Koiruohon tähti lähestyy”, mikä tarkoittaa Ilmestyskirjassa putoavaa tähteä ja edessä olevaa harmagedonia.

Mutta Pariisi kuuluu meille, ajattelevat erinomaisesti näyttelevät nuoret, vaikka pelottaa. Sen sijaan maailma kokonaisuudessaan on jo menetetty poliisivallan ja uuden fasismin nousulle. Ei ole auttanut, vaikka elokuvassa näkyy pari kertaa Pere Lachaisen hautausmaalla 1961 järjestetyn Pariisin kommuunin 90-vuotismuistojuhlan juliste.

Elokuvan sisäpiirin juttuihin kuuluu sekin, että Jean-Luc Godard esiintyy yhdessä katukahvilakohtauksessa, Rivette, Chabrol ja Jacques Demy ovat roolihenkilöinä joissakin kekkereissä, joiden lisäksi Ranskan uuden aallon yhtenä tunnusnäyttelijänä ollut Jean-Claude Brialy on pienessä roolissa itse nuorisoporukassa. Hotellihuoneessa numero 19 asuu puolestaan Brigitte, jota esittää suomalainen Birgitta Juslin. Mallina Pariisissa työskennellessään hän oli mukana yhteensä seitsemässä elokuvassa 1959-73. Myöhemmin kotimaahan palattuaan tämä Ture Aran tytär, nyt 90-vuotias, siirtyi kuvanveistoon.

Tämä Rivetten esikospitkä elokuva oli hänelle iso urakka. Yhdessä Jean Gruaultin kanssa hän teki käsikirjoituksen 1957, kuvaukset tapahtuivat 1958, mutta hienosäätöä oli vielä niin paljon, että ensi-ilta oli vasta joulukuussa 1961. Koville oli ottanut, sillä tuottajayhtiöitä ei ollut meinannut löytyä, ja kuvausvaiheessa Rivette lainasi Cahiers du cinéma -lehdeltä 80 000 frangia ostaakseen filmirullia. Filmiä paloi, koska elokuvalle tuli mittaa leikkauksen jälkeen kaksi tuntia, 20 minuuttia. Rivette teki myöhemminkin selvästi pitempiä ja vakavampia elokuvia kuin uuden aallon ohjaajat yleensä. Francois Truffaut kirjoitti esseekirjassaan Elämäni kuvat (1975), että ”tämä teos tarjoaa meille tänään mittapuun, jota vasten yrityksiämme on punnittava”.

Truffaut oli Rivetten apunakin Pariisi-elokuvan eri vaiheissa, niin myös Claude Chabrol, joka toimi apulaistuottajana. He kaikki olivat 50-luvulla Cahiers du cinéman toimittajia, samoin kuin Robert Bresson ja Eric Rohmer. Rivette oli 60-luvulla muutaman vuoden päätoimittajakin. Bressonista Rivette sanoi, että hän oli ainoa elokuvantekijä, joka ei ollut myynyt itseään.

Cineast-suoratoiston käyttämiseen tarvitaan kirjastokortin takapuolella oleva kortin numero ja henkilökohtainen PIN-koodi, kuten kirjojenkin lainaamiseen. Tällä hetkellä valikoimassa on noin 2000 elokuvaa.

kari.naskinen@gmail.com