Kun Pirkko Saisio ensimmäisen kerran pyrki Teatterikouluun, tyssäsi pääsy heti alkuunsa. Hän pyrki näyttelijälinjalle, ja ensimmäiselle kierrokselle hän oli monologitehtävään valinnut Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta agitaattori Puntarpään puheen. Muutamat muutkin olivat valinneet esitettäväkseen tämän voimakkaan julistuksen, ja Pirkko Saision version jälkeen valintaraadissa ollut Kaj Chydenius sanoi: ”Tätä nyt on kuultu ihan tarpeeksi. Ei jatkoon!”
Pirkko Saisio ei kuitenkaan lannistunut, joten hän meni dramaturgialinjan viikon kestäviin pääsykokeisiin. Tähän koulutusohjelmaan otettiin sisään kolme, joista Pirkko Saisio yhtenä.
Tuttu nimi hän jo oli Ylioppilasteatterin kautta. Sinnekin päästäkseen piti mennä kuulusteluun, jossa raati kysyi myös politiikasta. Silloinen poikaystävä oli romanttisessa tilanteessa saanut hänet liittymään SDP:n jäseneksi. YT oli tunnustautunut ehdottoman vasemmistolaiseksi ja radikaaliksi, joten sosiaalidemokraatti ei raadin mielestä oikein ollut tarpeeksi, mutta menköön nyt, joten hänet valittiin myös YT:n hallitukseen.
Läpi kirjan kulkee vasemmistolaisuus, joka demarijäsenyyden jälkeen aika pian vei Saision SKP:n taistolaiseen kulkueeseen, joka oli kuin sosialistisen realismin maalauksesta. Kirjan loppusivuilla kuitenkin siteerataan vuodelta 2017 Helsingin Sanomien juttua, jossa otsikko: ”Pirkko Saisio on elänyt vuosikymmenet punavihreässä kuplassa, mutta ei voi enää ymmärtää, miksi se kuvittelee olevansa aina oikeassa.” Tässä haastattelussa hän sanoi, että suvaitsevaisiksi itsensä mieltävien pitäisi lakata ajattelemasta omaa maailmankuvaansa ainoaksi oikeaksi, vaan pitäisi hyväksyä nekin tosiasiat, jotka ovat toisenlaisen ajattelun perustana.
KAIKKI KOMMUNISTIT
ULOS TÄÄLTÄ!
Itsenäisyyspäin vastaanotolta Kekkosen aikana Kaisa Korhonen kutsui Pirkko Saision jatkoille Adloniin, jossa olivat myös Mika Waltari, Väinö Linna, Anu Kaipainen, Ville Repo ja monet muut alan ihmiset. Sieltä vielä jatkojatkoille Laila Pullisen ja tämän puolison Carl-Magnus Ramsay luokse. Siellä juhlat päättyivät siihen, että Lailan mies tuli aamuyöstä huutamaan: ”Kaikki kommunistit ulos täältä!” Korhonen, Chydenius ja Saisio tunnistivat itsensä määritelmästä, mutta porraskäytävässä he huomasivat, että muutkin tulivat perässä. - ”Tänä iltana me ollaan kaikki kommunisteja.”
Vuonna 1996 Helsingin kaupunginteatterin johtaja Raija-Sinikka Rantala oli kutsunut kansainvälisen kriitikkoseminaarin katsomaan Pirkko Saision näytelmää Veera, Verotshka. Esityksen jälkeen Rantala piti puheen, jonka aikana osa vieraista nuokkui ja jotkut juttelivat keskenään. Rantala pyysi Saision eteen ja kirjailija aloitti (englannista suomennettuna): ”Minä olen kommunisti ja lesbo ja sehän on aikamoinen ongelma, kuten tiedätte.” Kaikki piristyivät.
Pirkko Saision sukupuolielämää ovat kirjan ilmestymisen jälkeen varmaan iltapäivälehdet, Seiska ja some käyneet läpi riittävästi, joten en puutu siihen. Kun en tätä puolta hallitse kuin pintapuolisesti, niin tuli kirjasta sellainekin tieto, että meidän suvusta oli pikkuserkkuni Eeva Eloranta yhdeksän vuotta Pirkko Saision kumppanina. Oho, ei pienenä vaikuttanut mitenkään poikkeukselliselta.
PROFESSORINA
KULTTUURITALOSSA
Pirkko Saision isä oli ollut mukana Kulttuuritalon rakentamisessa, ei kuitenkaan konkreettisesti rakennusmiehenä, vaan hengennostatuspuheita pitämässä. Talon rakentaminen maksoi 480 miljoonaa markkaa ja sen rahoitti pääosin SKP, ja kustannuksiin osallistui myös NKP. Kultsalla toimi välillä Teatterikorkeakoulun dramaturgian laitoskin, ja professorina siellä aloitti Pirkko Saisio 1997. TeaK:n rehtorina oli Lauri Sipari ja ohjaustaiteen professorina Kaisa Korhonen.
Näyttelijänäkin Pirkko Saisio on ollut monessa mukana. Koko kansan tuntemaksi hän tuli ensimmäisen romaaninsa Elämänmenon (1975) pohjalta tehdyssä kolmiosaisessa tv-elokuvassa, jonka ohjasi Åke Lindman 1978. Sen kohdalla syntyi sellainen konflikti, että Saisio olisi apulaisohjaajan ominaisuudessa valinnut päärooliin Anja Pohjolan, mutta Lindman halusi Ritva Oksasen. Alkoi kiertää huhu, että stalinistit Pirkko Saisio ja tv-teatterin johtaja Timo Bergholm haluavat rooliin Anja Pohjolan, vaikka tämäkin oli mieluummin porvari. Pirkko Saisio soitti jopa pääjohtaha Erkki Raatikaiselle asiasta, mutta Ritva Oksanen valittiin ja onnistui roolissa erinomaisesti, kuten Pirkko Saisio kirjassa sanoo.
Ilman kinaa sen sijaan meni läpi inssinajo. Molemmat olivat krapulassa, autokatsastusaseman insinööri sekä ajokorttikokelas. Ajoa oli kestänyt 700 metriä, kun inssi pyysi ajamaan Koskelantien bensa-aseman pihaan. Inssi meni kanapussinsa kanssa aseman sisälle, Pirkko nukahti autoon, kunnes heräsi puolen tunnin kuluttua koputukseen sivuikkunaan. Saikki veivasi lasin auki ja inssi sanoi: ”Onneksi olkoon.” Ajokortti tuli ja vähän ajan kuluttua Pirkko osti vanhan oranssin Ladan.
Yksi hankala sattumus oli, kun Punaisen erokirjan (WSOY, 2003) koko teksti hävisi tietokoneelta. Vain 60 ensimmäistä sivua oli printattu paperille, mutta loput 230 sivua menivät taivaan tuuliin. Läppäri lähetettiin jollekin huippuosaajalle Norjaan, mutta ei hänkään saanut tekstiä esille. ”Täytyy vain kirjoittaa kirja uudestaan, todennäköisesti siitä tulee parempi”, sanoi Saisio kustannustoimittaja Touko Siltalalle.
Niin hyvä tuli, että Pirkko Saisio sai siitä Finlandia-palkinnon. Siitä saadut 26 000 euroa hän lahjoitti Setalle. Joku inkeriläinen ei ollut ymmärtänyt Seta-sanan merkitystä: ”Kenelle se Saisio sen Finlandia-palkinnon oikein antoi? Jollekin homosedällekö?”
kari.naskinen@gmail.com