Aurinko, Fiskarsin sakset, Shellin simpukka

Buddhalaisuutta kutsutaan joskus keltaiseksi uskoksi. Miki Liukkosen (1989 ­ 2023) romaanissa Lapset auringon alla (2013) keltainen on keskeisessä asemassa, sillä Jonas Auer on kiinnostunut keltaisesta ja osallistuu myös keltaisen värin seminaariin. Eikä ihme, että Auer on myös keksinyt Fiskarsin tuotekehittelijänä ne keltaiset sakset. Fiskarsin historiatiedoista löysin kyllä Kristiina Halkolan tutuiksi tekemät Ahlströmin, Ehrnroothin ja Julinin, mutta Auer tuntuu olevan Liukkosen keksimä romaanihenkilö. Lisäksi Auer tekee perusteellisia tutkimusmatkoja Shellin huoltoasemien kahviloihin, koska Shellin liikemerkki on keltainen. Esimerkiksi Vallikallion Shell Espoossa vetää erityisesti puoleensa, sillä sen suunnittelussa on käytetty feng shui -periaatteita.

Luin Liukkosen kirjoista ensimmäisenä romaanin Elämä: Esipuhe (2021) sen jälkeen, kun olin tavannut Liukkosen. Sen jälkeen Liukkosesta innostuneena takaperin ja nyt esikoisromaani, joka kuuluu sisällöllisesti ja tyylillisesti samaan sarjaan, mutta on vielä alkutekijöissään. Henkilöhahmot ovat jo tarpeeksi outoja ja tapahtumat mielikuvituksellisia, mutta tärähtänyt surrealismi ei tässä kirjassa ole vielä värikkäimmillään. Välillä vaikuttaa väkinäiseltäkin vääntämiseltä, ja sivuja onkin liikaa, lähes 450.

Modernina tarinaniskijänä Liukkonen oli joka tapauksessa erinomainen. Juttua tulee kuin turkinpippureita hihasta ja hauskat, tarkkaan mietityt lauseet seuraavat toisiaan: ”hymyili kuin kreikkalainen salaatti – Lakanat ja peitot olivat valahtaneet lattialle kuin nääntyneet rauskut – Kuu mollotti yhä täysissä voimissaan kuin ärtynyt vanhus – Kaksi vanhaa mummoa shortseissa ja teepaidoissa tuijotti Henryä kuin kaksi silmälasipäistä kaktusta.” Henry on Jonas Auerin poika, joka Los Angelesiin seikkailtuaan liittyy uuszeniläiseen lahkoon.

Tässä lahkossa ei kuitenkaan valaistuta, vaan mennään kohti pimeyttä. Siinä nähdään ihminen hyvin sopeutuvaisena, mutta välillä on tarvittu sopeutumisen keinotekoista vahvistamista, mistä uuszeniläiset pitävät hyvänä esimerkkinä Hitlerin toimenpiteitä, kun piti ensimmäisen maailmansodan jälkeen sopeutua talouskriisiin ja panna sitten asiat kuntoon. Ihmisten nimiäkin mukana vilisee, mutta lahkon tilaisuuksista en tunnistanut muita kuin Idols-juontaja Jaana Pelkosen. Toisessa yhteydessä Liukkonen mainitsee renessanssiajan taiteilijan Federico Zuccaron, joka puhui ”Segno di Diosta” eli Jumalan merkistä, ja tästä kehittyi sana design, muotoilu, jota Fiskarsin saksissakin hyödynnettiin.

Väkivaltaa ja seksiä kirjassa myös on, kuten myöhemmissäkin Liukkosen romaaneissa. – Mitä eroa on trampoliinilla ja vauvalla? Trampoliinilla hyppiessä pitää ottaa kengät pois. Mä en tullut vielä, Henry sanoi. Caroline katsoi häntä yllättyneenä mutta hymyillen, laskeutui sitten alas ja otti Henryn siittimen epäröimättä suuhunsa alkoi imeä. Sitten taas Shellille, johon Jonas ajoi omalla autollaan Chevrolet Corvette C6:lla, ja Henry puolestaan lainasi Firenzessä vuokraamosta Lamborghini Murcielagon. Muutenkin autot ja muukin tuotesijoittelu ovat hyvin esillä.

Kirjan rakenne on sellainen, että se koostuu kahdesta erillisestä kertomuksesta, ensin Jonas Auerista ja sen jälkeen tämän pojasta Henry Guardueci-Auerista. Vaikka isä limittyy ohuesti myös Henryyn koskevaan osaan, niin sellainen maku maallikolle jäi, että olisi kannattanut tehdä kaksi erillistä kirjaa. (Tai enhän minä mikään maallikko ole, koska meille lukijoillehan kirjat kirjoitetaan, joten me olemme alan parhaat asiantuntijat.) 

Puuttumaan tarinasta jää se, miten Gizan pyramidit hyödyttöminä ja modernin ihmisen saavutuksia loukkaavina purettiin, kuten kirjassa sanotaan tapahtuneen. Loppupäätelmäksi vain mainitaan, että pyramidien tilalle maailman seitsemänneksi ihmeeksi oli kohotettu ihminen. Miki Liukkonen ei modernina ihmisenä kestänyt modernia maailmaa, mutta oli joka tapauksessa yksi 2000-luvun alun suomalaisen kirjallisuuden ihmeistä.

kari.naskinen@gmail.com