”Gordon lähti kolmena kappaleena, sinkkiarkussa, suu täynnä kysymyksiä”, lauloi Kalle Holmberg 1966 Matti Rossin ja Kaj Chydeniuksen Vietnam-laulussa.
Valkovenäläisen Svetlana
Aleksijevitshin näytelmässä
Sinkkipojat
voivat
Gordonin tilalla olla Boris, Jevgeni, Vjatsheslav ja muut. Näytelmä
perustuu tämän Nobel-kirjailijan samannimiseen dokumenttiromaaniin
(1989), joka kertoo satojen haastattelujen perusteella Neuvostoliiton
järjettömästä sodasta Afganistanissa. Näytelmää esittävät
teatteriryhmät Helsinki 98 ja Jari
Juutisen sadsongkomplex:fi
Vuosaaren
entisen lukion tiloissa Itä-Helsingissä.
Näytelmä
on tavallaan jatkoa syksyllä 2023 samassa paikassa esitetylle
Aleksijevitshin dokumenttiromaaninäytelmälle Neuvostoihmisen
loppu, joka
kertoi, miten sotaan päädyttiin, ja nyt kerrotaan, mitä sota on.
Trilogia saa päätöksensä lokakuussa ensi-iltaan tulevassa
satiirinäytelmässä
Äiti
ja täysimittainen sota,
jonka
on kirjoittanut ukrainalainen näytelmäkirjailija ja ohjaaja
Sasha Denisova.
Sinkkipojat
alkaa,
kun neljä näyttelijää tulevat esiin kantaen kasvojensa edessä
ikoneita. Koti, uskonto, isänmaa. Sitten isänmaa kutsuu, ikonit
lyödään kirveillä palasiksi, jotka naulataan uusiksi esineiksi,
AK-47-rynnäkkökivääreiksi. Tämän jälkeen ihminen muuttuu
pedoksi, joita kenraali- ja luutnanttipedot komentavat. Eikä
ihmisellä enää ole mitään arvoa. Kuolleita sotilaita
markkeeraavat pienet tinasotilaat, jotka veriseltä lattialta siivoja
lakaisee roskaämpäriin.
”On
lähdettävä siitä, että me ollaan petoja, ja että meidän
petomaisuuden pinnalla on ohuen ohut kerros
kulttuuria”,
sanoo jalkaväen sotilas. Suurimmat pedot ovat kuitenkin siellä, missä on valta. Joskus sitä valtaa voi pitää vaikka vain yksi
ihminen.
Eikä vallan käskyjä kyseenalaisteta. Niistä
ei neuvotella. Afganistaniinkin mentiin, koska piti lähteä
valvomaan synnyinmaan rajoja ja viedä apua ystäväkansalle. Yli
puoli miljoonaa neuvostosotilasta lähti, osa palasi äitiensä,
vaimojensa ja lapsiensa luo sinkkiarkuissa, afganistanialaisia kuoli
1,3 miljoonaa ja kuusi miljoonaa joutui pakolaisiksi.
Näytelmän
alussa rynnäkkökiväärien tultua valmiiksi siirrytään
kohtaukseen, jossa kotiin palannut sotilas on edelleen peto. Hän on
joutunut vankilaan murhasta. Kirjassa
yksi sotilas sanoo, ettei ihminen muutu vielä sodassa, vaan vasta
sodan jälkeen. Viime viikolla oli Helsingin Sanomissa uutinen, jonka
mukaan Ukrainan rintamalta palanneiden sotaveteraanien
rikosten seurauksena yli sata siviiliä on kuollut. Sotaveteraanien traumaongelma oli valtava Suomessakin talvi- ja jatkosotien jälkeen.
Sotaanlähtö
on kuitenkin kunnia-asia. Yksikin äiti sanoo, että hän kuolisi
häpeästä, jos hänen poikansa ei menisi kunnolla sotimaan, vaan
jäisi johonkin korvikepalveluun tyhjentelemään vanhusten
yöastioita tai muuten selviämään ns.
siviilipalvelulla.
 |
| Yksi Afganistanin sodan sankarimuistomerkki on Odessassa (tai onkohan enää, en tiedä). |
Tappaminen sodasssa on kunniallinen velvollisuus. Ei ole oikeutta olla tappamatta, olla opettelematta tappamista. Sitä ei ole kirjattu yhteenkään perustuslakiin.
Näytelmä on raju. Kun Svetlana Aleksijevitsh joutui kirjansa takia Minskin kansantuomioistuimeen rangaistavaksi, ei Vuosaareen näytelmän ohjannut venäläinen teatterintekijä halua nimeään julkisuuteen. Näin oli myös Neuvostoihmisen lopun kanssa. Näyttelijöinä sen sijaan ovat suomalaiset Sami Lanki, Emilia Neuvonen, Elli Närjä ja Maksim Pavlenko. Näyttämön takaseinänä olevan ikkunaseinän takana pyörivät dokumenttifilmit Afganistanista ja Tuomas Kantelisen näytelmään säveltämä musiikki täydentää surullisen ankeaa tunnelmaa.
Kaksi ja puoli tuntia kestävä esitys on jopa pelottava. Kuinka ohuissa kantimissa elämä ja rauha ovat? Tai kuinka ohut on sivistyksen ja barbarian raja? Entä sotaan lähetettävät ihmiset, joista osa ottaa asian täydellisesti hyväksyen? Sinne mennään urotekoja tekemään, mutta palataan raunioina, unohdettuina, hyljättyinä, vammautuneina. Eivätkä kaikki Moskovan tai Magnitogorskin kaduilla edes tiedä asiasta, kuten kirjailija kuvailee: ”Vuonna 1983 palasin Moskovaan. Siellä elettiin kuin sotaa ei olisi ollutkaan. Metrossa suudeltiin ja naurettiin… Kyselin ihmisiltä, tiedättekö montako vuotta Afganistanin sota on jatkunut. - En, en tiedä… Jaa, ehkä kaksi… Ai onko jossain sota? Todellako…?”
Sota Afganistanissa kesti 1979-89. Sen jälkeen alkoivat sisällissodat ja 2000-luvulla Afganistaniin hyökkäsivät Yhdysvaltain johtaman läntisen liittouman joukot.
Näytelmän väliajan jälkeen on erityisen hienosti toteutettu jakso kahdesta oikeudenkäynnistä Minskin keskuspiirin kansanoikeudessa 1992 ja 1993, joista Svetlana Aleksijevitsh kertoo kirjansa toisessa laitoksessa 2013. Häntä syytettiin asioiden vääristelystä. Muodollisesti kirjailijaa syyttivät muutamat sotilaat ja heidän lähiomaisensa, jotka kiistivät puheensa ainakin siinä muodossa, jossa ne kirjassa oli julkaistu. Virallinen syyte koski neuvostoarmeijan häpäisemistä. Kirjailija antaa ymmärtää, että "kanteen takana olleiden sotilaiden äitien selän takaa pilkottivat kenraalien olkalaatat".
Näytelmässä on tässä kohtaa roolihenkilönä myös Svetlana Aleksijevitsh, jonka puolustuspuheet ovat vakavan pasifistisia. Joitakin tuomioita kirjailija sai, vuonna 2000 hän muutti ulkomaille, palasi 2013 Valko-Venäjälle, mutta on taas vuodesta 2020 lähtien asunut maanpaossa Berliinissä. Nobelin kirjallisuuspalkinnon Svetlana Aleksijevitsh sai 2016 ”hänen moniäänisistä kirjoituksistaan, jotka ovat muistomerkki aikamme kärsimykselle ja rohkeudelle”. Svetlana Aleksijevitsh syntyi 1948, isä valkovenäläinen, äiti ukrainalainen.
kari.naskinen@gmail.com