Pienessä Hallencourtin kunnassa Pohjois-Ranskassa 1992 syntynyt Eddy Belleguele pääsi 40 kilometrin päässä olevaan Amiensin oppikouluun. Sieltä matka jatkui korkeakouluun Pariisiin, jossa hänestä kehittyi kirjailija, taiteilijanimellä Édouard Louis. Hänen seikkaperäinen matka- ja kehityskertomuksensa kirjassa Muutos: metodi (Tammi, 2023) on ensijaisesti kuitenkin havainnollinen tarina surkeista, suorastaan ala-arvoisista kotioloista lähteneen koulukiusatun pojan määrätietoisesta tavoitteesta nousta yhteiskunnallisessa asteikossa uudelle tasolle, porvariston ja älymystön joukkoon. Siinä hän onnistuikin. Lopulta kirjailijana – tämä on jo viides kirja – Louis saavutti myös taloudellisesti riippumattoman aseman.
Elämä hyvännäköisenä hinttarina oli tuottoisaa. Hienoja ravintoloita, kaikkea etuoikeutettua, vierailu Aix-en-Provencen festivaaleilla (mahtoiko olla Kaija Saariahon Innocence-oopperan kantaesityksessä 2021?) jne. Kotoisaksi hän ei oloaan silti tuntenut, vaan lopulta hän alkoi kokea, että tämä taloudellisesti ja maineenhallinnan kannalta erinomaisesti onnistunut luokkaretki aiheutti sittenkin pettymystä.
Kirjan lopussa Louis myöntää, että toisinaan hän katuu: ”Toisinaan epäilen, onko ponnisteluistani sittenkään ollut mitään hyötyä. Toisinaa ajattelen, että kaikki taistelu on ollut turhaa ja että pakenemalla olen sinnikkäästi tavoitellut onnea, jota en ole koskaan saavuttanut.”
Hän oli vihannut mennyttä elämäänsä Hallencourtissa. Siellä hän oli jo koulupoikana ymmärtänyt yhteiskuntaluokka-sanan merkityksen, kun hänellä ei ollut kodin jatkuvan rahapulan takia koulueväitä, mutta varakkaiden perheiden lapsilla oli keksejä iloisen punaisissa, vihreissä ja sinisissä käärepapereissa. Lukioon päästyään Louis liittyikin laitavasemmistolaiseen puolueeseen, mikä oli hänen elämänpiirissään poikkeuksellista, koska muut hänen tuntemansa kotikulmilla kannattivat äärioikeistoa. Laittomiin mielenosoituksiinkin hän osallistui ja poliisi hakkasi ja kaasutti, mutta joka tapauksessa: Alas kapitalismi, Elämä ennen osinkoja, Vapaa Palestiina ja Rasistinen Ranska…
Mielenkiintoinen vaihe Louisin elämässä on ollut, kun hän on ollut läheisessä ystävyyssuhteessa kirjailija-filosofi Didier Eriboniin (s. 1953). Louis oli tehnyt tuttavuutta Eribonin kanssa, kun tämä oli käynyt pitämässä vierailuluennon Amiensissa. Heistä tuli läheiset ystävät ja Eribon auttoi neuvoillaan Louisia myös sitten, kun Louis aloitti opiskelun hyvin arvostetussa École normale supérieure -korkeakoulussa. Siellä Louis ”päihtyi lapsekkaasti” siitä tunteesta, että hän kuului eliittiin. Juoppo isä katsokoon telkkaria vaikka aamusta iltaan, mutta Eddy oli jotain aivan muuta. Sitä paitsi eihän isän ja äidin kanssa olisi voinut mistään puhuakaan, kun he eivät koskaan olleet kuulleet Glenn Gouldista, Victor Hugosta, Sylvia Plathista, Richard Wagnerista eikä Orson Wellesistä.
Kokonaisuudessaan kirja on tehokas. Jos kestää muutamat konkreettiset homoilukuvaukset ja lukee kirjan loppuun, saa käsityksen siitä, miten luokkanousu ei sittenkään tuo parempaa vapautta kuin se entinen elämä. Taloudellinen riippumattomuus on jo keskiluokassa aivan toista kuin huono-osaisten kituuttamisessa. Mutta onko elämä uudella askelmalla henkisesti riippumatonta, kun voi käydä kuin Louisille, että tuntee pettäneensä oman alkuperäisen luokkansa ja kokee nyt vetävänsä vain uutta roolia? Ainakin pitäisi vaaleissa kannattaa sitä puoluetta, josta on lähtöisin, eikä annettava periksi oman edun tavoittelulle.
Tämä ei ole mitenkään ainutkertainen tarina asiasta sinänsä, mutta sen suorasukaisuus hämmentää. Sattumalta katsoin juuri englantilaisen Lindsay Anderssonin elokuvan Miehen hinta (1963), jossa Richard Harris esittää hiilikaivoksen synkkyydestä rugbyn huippuammattilaiseksi nousevaa miestä. Sekin on raju kertomus, mutta se ei tavoita niitä herkkyyden ja katkeruuden rinnakkain eteneviä sävyjä, joita Eddy Louis kuvaa.
kari.naskinen@gmail.com