”Ruotsinryssä” Mannerheimin olisivat monet valkoisetkin halunneet erottaa

Marski- ja kekkosfani Paavo Haavikko kirjoitti, että Suomen presidenteistä vain Mannerheim ja Kekkonen olivat valtiomiehia, muut kelpo virkamiehiä, jotka osoittivat, että kuka tahansa pystyy hoitamaan presidentin tehtäviä hyvinä aikoina. Carl Gustaf Emil Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6. liput liehuvat, mutta Kekkosen takia ei lippuja tulla koskaan nostamaan salkoihin. Molempia silti haukuttiin samansuuntaisesti, Mannerheim oli ”ruotsalaisryssä” ja Kekkonen ryssien perseennuolija.

Vapaaherra Mannerheim valittiin tammikuussa 1918 iitsenäisyysaktivistien sotilaskomitean puheenjohtajaksi ja pian sen jälkeen hänestä tuli Suomen armeijan ylipäällikkö. Itsenäisyysmiehille tilanne ei ollut helppo, koska Marski oli entinen tsaarin kenraali ja tuli täysin ruotsinkielisestä kodista. Varsinainen oppositio Mannerheimia vastaan syntyi helmikuussa, jolloin kiihkoaktivistit alkoivat tosissaan ajaa eroa Mannerheimille. Hänelle luettiin käytännön synneiksi nimitysasioita, joissa hän suosi ruotsinkielisiä ja entisiä Venäjän armeijassa palvelleita upseereita. Esimerkiksi Ahvenanmaan joukkojen päälliköksi Mannerheim nimitti Venäjän laivastossa palvelleen eversti Hjalmar von Bonsdorffin ja Vaasan vt. komendatiksi Venäjän armeijassa aiemmin palvelleen eversti Nikolai Weggen. Kun alemman tason päällikkötehtäviinkin nousi paljon ruotsinkielisiä ja ”ruotsinryssiä”, protestointi lisääntyi.

Maalis-huhtikuussa Vaasassa ilmestyneessä Valkoinen Suomi -päivälehdessä kirjoitettiin 15.3.1918, että armeijassamme on onnenonkijoita, ja on tahra lipullemme, jos despoottimaisilla ryssänupseereilla, meidän ikivihollisillamme, kavajilla sortajillamme, olisi jotakin tekemistä valkoisen arneijamme riveissä. Lehteä kuitenkin julkaisi Ylipäällikön neuvottelukunta ja lehden päätoimittaja oli Kyösti Vilkuna.

Ruotsin kieli oli myös pahasta. Ilkka-lehdessä kerrottiin maaliskuussa, että Vilppulan rintamalla olivat vartiomiehet luulleet jotakuta valkoista punikiksi, kun tämän lupalapun leimoissa oli vartiomiehille käsittämätöntä ruotsinkielistä tekstiä.

Historioitsija Ohto Manninen kirjoitti noista vaikeista kuukausista laajan katsauksen Historialliseen aikakauskirjaan 4/1973. Siinä hän käy läpi myös muiden historiantutkijoiden tutkimustuloksia ja viittaa mm. ruotsalaisen Stig Jägerskiöldin Mannerheim-kirjaan (1967), jossa hän mainitsee kiihko-opposition jyrkiksi edustajiksi Maalaisliiton kansanedustajatohtorin V.O. Sivénin, luutnantti Rudolf von Scholtzin ja von Gerichin veljekset. Samanlainen oli myös Maalaisliiton kansanedustaja Antti Rentola Kuhmoisista.

Sivén oli pahimpia. Maaliskuun lopulla hän teki tarkastusmatkan Itä-Suomen sotasairaaloihin ja tapasi niillä reissuilla majuri Erik Heinrichsin ja majuri Aarne Sihvon. Heille Sivén painotti, että vapaussotaa ei saanut käyttää Kaledinin venäläisimperialistisiin salajuoniin ja puhui kiihtyneesti Mannerheimin syrjäyttämisestä. (Aleksei Kaledin oli Donin kasakoita johtanut kenraali, joka ensimmäisten joukossa nostatti sotilaallista vastarintaa uutta bolshevikkihallintoa vastaan.)

Sivénin kanssa samoilla linjoilla oli äärioikeistolainen Martti Pihkala, jonka mielestä kaikki venäläisyyteen vivahtava olisi Suomen armeijasta poistettava ja luotava todellinen kansallinen armeija jääkäreistä, suomalaisista voimistelunopettajista ym. Pihkalasta tuli Kokoomuksen kansanedustaja 1930 ja myös IKL:n jäseneksi hän liittyi.

Ohto Manninen jakaa tyypilliset Mannerheimia vastustaneet valkoiset oppositiomiehet kahteen ryhmään:

1. suomen- tai ruotsinkielinen aktivisti, joka oli oleskellut Saksassa tai Ruotsissa maanpaossa tai istunut Spalernajan vankilassa,
2. suomenkielinen jääkäriliikkeeseen osallistunut heimoystävä, joka uskoi Saksan voittavan maailmansodassa.

Tämän suuntauksen mielipiteitä toivat julki Ilkka, Wasabladet ja Karjalan Sanomat.

Toukokuussa tilanne lopulta selkeni. Mannerheim marssi 16.5.1918 valkoisen armeijan kärjessä Helsinkiin, luovutti vallan Suomen lailliselle hallitukselle ja otti vastaan joukkojensa ohimarssin. Tästä kaksi viikkoa ja senaatti ilmoitti Mannerheimille, että armeija olisi järjestettävä uudelleen saksalaisten määräysvallassa. Mannerheimille tämä oli liikaa: "Kukaan ei kai saattanut kuvitella, että minä, poljettuani maasta armeijan ja johdettuani miltei kouluttamattomat, puutteellisesti aseistetut joukot voittoon - kiitos suomalaisen sotilaan taistelumielen ja upseerien taitavuuden ja alttiuden - nyt alistuisin nimikirjoituksellani vahvistamaan ne käskyt, jotka saksalainen sotilaskomissio katsoisi tarpeellisiksi."

Saksalaisista ei Mannerheimilla ollut hyvää sanottavaa myöhemminkään. Hän oli heihin suhtautumisessaan yhä tsaarin upseeri vailla myötämieltä Saksaa kohtaan. Paavo Haavikon kirjassa Suuri marsalkka (Art House, 2022) Mannerheim sanoo J.K. Paasikiveä muistellessaan, että Paasikivi oli antanut hänelle mainion italialaisen kylpyläkaupungin ja -hotellin nimet, koska Mannerheim ei halunnut edes kylpeä Saksassa.

Mannerheim esitti muodollisen eronpyynnön 20.5. ja uudisti sen viikkoa myöhemmin. Kriisi puhkesi 30.5. Mannerheimin marssiessa ulos umpikujaan ajautuneiden neuvottelujen päätteeksi. Valkoinen kenraali matkusti ilman seremonioita yksityiskansalaisena Tukholmaan 1.6.1918.

Sitten taas uudelleen Mannerheimin kuvat seinille: 12.12.1918 Mannerheim kutsuttiin Suomen valtionhoitajaksi ja 30.12.1918 hän otti uudelleen haltuunsa armeijan ylipäällikkyyden. Eikä hän saksalaisista edelleenkään päässyt eroon, vaan reilun 20 vuoden kuluttua jopa Aatu tuli syntymäpäiväkäynnille Mannerheimin luo.

kari.naskinen@gmail.com