Oikea ilon ja onnen päivä 60 vuotta sitten

Vuoristoneuvos Tuurna sanoi yhtenä päivänä kotiin tullessaan, että kun bisnekset menee hyvin ja kuntokin on vallan mainio, tuntuu kuin tämä olisi hänen elämänsä onnellisin päivä. Sitten kuitenkin ovesta tuli vävypoika Uuno ja vuoristoneuvoksen päivä oli pilalla. Meille kuuskytlukulaisille todellinen ilon ja onnen päivä oli, kun vapunjälkeisenä arkipäivänä 1963 alkoi radion uudella Rinnakkaisohjelma-kanavalla Sävelradio. Kuusi tuntia päivässä iskelmiä ja muutakin kevyttä musiikkia. Eikä tätä ilonpäivää pilannut enää mikään.

Kuvassa ovat Sävelradion toimittajat Ylermi Kosonen (vas.), Raimo Henriksson, Sten Ducander, Jarmo Korhonen ja Oki Pikkarainen sekä Sävelradion ensimmäinen päällikkö Erkki Melakoski. En tiedä, millä nimikkeellä toimi Alpo Jussila, mutta hän joka tapauksessa oli Sävelradion ensimmäinen juontaja. Jussila jäi erityisesti mieleen, koska myöhemmin hän tuli tutuksi Asko-Upon tiedotuspäällikkönä.

Muutos oli iso. Sävelradiota ennen Yleisradio oli jonkin verran kokeillut iskelmien esittämistä iltapäivisin vanhalla Yleisohjelma-kanavalla, eikä muita kanavia vielä 50-luvulla ollutkaan. Muutaman iskelmän sentään oli voinut kuulla aina Lauantain toivotuissa levyissä, jotka olivat alkaneet jo 1935. Se oli kuitenkin karmea ohjelma, vaikka aina kuunneltiinkin. Usein tuli ensin jokin hengellinen laulu, sitten klassisen musiikin hitaita kappaleita ja lopuksi Miliza Korjus vinkui Warum ja Georg Malmsten leperteli Mikki merihädässä. Nykyisin lauantain toivotut on paljon parempi, mutta kummallisesti sen alusta on nipistetty pois kymmenen minuuttia iltahartautta varten.

Sävelradio oli luonnollisesti valtava menestys. Kyllä siinä läksyjenlukukin häiriintyi, kun kuuntelemisen lisäksi piti nauhoittaa kappaleita, koska äänilevyjen ostaminen tuli kalliiksi. Oveen vain piti teipata lappu, ettei saa tulla, sillä nauhoitus on menossa. Menetelmä oli tuohon aikaan sellainen, että kelanauhurin mikrofoni pantiin radion eteen, josta ääni meni nauhalle. Ovessa olleesta kieltolapusta huolimatta nauhoituksista tuli joskus sellaisia, että esimerkiksi kesken Cliff Richardsin ja Shadowsin Summer Holidayn äänitteeltä kuului vaimeasti äidin ääni: ”Kari syömään.”

Siitä se vain alkoi täydellä höyryllä, ja saman vuoden lopulla tuli Suomessakin tutuksi myös Beatles: Twist and Shout heti listan kärkeen. Sitä ennen 1963 olivat suuria hittejä olleet Eino Grönin Ruhtinaan viulu, Reijo Taipaleen Satumaa ja Taisto Tammen Tango merellä soi. Sävelradio muutti kuitenkin kaiken ja tango alkoi häipyä taka-alalle. Eikä mennyt kuin pari kuukautta, niin Sävelradion päivittäinen ohjelma-aika kasvoi kahdeksaan tuntiin ja syksyllä tuli vielä lisää tunteja. Enemmän soittoaikaa sai varsinkin perinteisiä iskelmiä raikkaampi popmusiikki ja kansainvälinen rokkimusiikki.

Nyt 60 vuotta myöhemmin tilanne on täydellinen. Kaikkien musiikinlajien ystävät saavat radio- tai nettikanavien kautta kuunnella omia suosikkejaan vaikka läpi vuorokauden. Sävelradiota vastaa uuteen poppiin eniten erikoistunut Yle X -kanava, joka tutkimusten mukaan tavoittaa joka päivä yli 200 000 kuuntelijaa. Minäkin sitä monesti kuuntelen, mutta joudun tiheästi vaihtamaan kanavaa, kun siellä biisin loppuessa alkaa juontajien minuuttitolkulla kestävä lässytys, aiheina vaikkapa vessapaperin pehmeysaste, baarien tarjoilujärjestelmät tai aamupuuron ja murojen hyödyllisyyden vertailu – ja joka välissä naurunräkätystä. Yle X tuntuukin usein enemmän puhe- kuin musakanavalta.

Kun Alpo Jussila juonsi, hän kertoi säveltäjän, sanoittajan, esittäjän ja joitain tärkeitä faktoja ja sitten taas soi. Jussila lähti Asko-Upolta muistaakseni Chymokselle Lappeenrantaan ja hänen tilalleen Lahteen tuli 1973 Kalevi Laalo, joka laajemmin tunnetaan pilapiirtäjä Kerberoksena. Ensimmäiset pilakuvat hän piirsi 60-luvulla tamperelaiseen Kansan Lehteen, jossa oli muutenkin töissä, sen jälkeen mm. Uusi Maailma -viikkolehteen ja vuodesta 1993 Etelä-Suomen Sanomiin, jossa Kerberoksen piirrokset lopetettiin viime vuonna, kun talon naiset eivät sulattanut Kerberoksen paria sovinistisiksi tulkitsemaansa piirrosta, menivät päätoimittaja Markus Pirttijoen luo ja löivät nyrkkiä pöytään, että tämän on loputtava.

ESS:n kanssa samanaikaisesti Kerberoksen piirroksia julkaisi Alma-median omistama Satakunnan Kansa. Alma-median Lapin Kansan päätoimittajaksi nimitettiin 2008 Johanna Korhonen, mutta kun paljastui, että hän oli rekisteröidyssä lesposuhteessa toisen naisen kanssa, nimitys peruttiin. Laalo piirsi Satakunnan Kansalle kuvan, jossa Alma-täti potkaisee toista naista persuuksille ja puhekuplassa on teksti: ”Vai on sulla toinen nainen.” Satakunnan Kansa ei julkaissut piirrosta.

kari.naskinen@gmail.com

Ikuiseen rauhaan

Mongolien sotilasjohtaja Tšingis-kaani sanoi 800 vuotta sitten, että suurin nautinto on kukistaa viholliset, ryöstää heidän omaisuutensa, nähdä heidän rakkaittensa kylpevän kyynelissä ja vaipua uneen heidän vaimojensa ja tyttäriensä syliin. Tälläkin hetkellä näitä nautintoja tavoitellaan eri puolilla maailmaa niin paljon, että Suomen YK-liiton kokoama lista käynnissä olevista isoista konflikteista on pitkä, mukana on yli 20 pahaa paikkaa. Immanuel Kantin filosofinen tutkielma Ikuiseen rauhaan (1795) päätyi niin hienoon toiveajatteluun, että yleismaailmallinen rauha saavutetaan kansainvälisten sopimusten avulla. Turha luulla, kokeiltu on. Eivätkä edes papit noteeraa viidettä käskyä ”Älä tapa”, vaan siunaavat sotaan lähtevät sotilaat, jotta he kauan menestyisivät ja eläisivät maan päällä, ja tämä edellyttää vihollisten tappamista.

Jotenkin näin on kaikesta huolimatta toimittava. On oltava pelottava ja koko ajan valmiina tuhoamaan muut. Paradoksaalista onkin, että nimenomaan suurvallat eivät enää ole ajautuneet keskinäisiin sotiin, koska ne pelkäävät toistensa ydinaseita. Vaikka Vladimir Putin välillä uhittelee ydinaseillaan, ei varsinaista uhkaa ole, vaan ydinaseet ovat tuhovoimansa takia tehneet maailmasta turvallisemman kuin mitä se olisi ilman niitä.

Teoriassa on siis niin, että jos päästään ikuiseen rauhaan, se on ydinaseiden ansiota, joten niitä on edelleen valmistettava ja levitettävä joka puolelle. Yksi ongelma on kuitenkin vahingonlaukausten ja hulluuden mahdollisuudet. Miten on Venäjän tapauksessa, onko Putinin mukana koko ajan muovikortti, jota vilauttamalla vaikka vale-Stockmannin maksupäätteellä saa ydinaseet irti?

Ainakin Yhdysvalloissa on ydinaseiden käyttöoikeus otettu kaksi kertaa pois epävakaiksi havaituilta presidenteiltä, Watergate-sotkun jälkeen ryyppäämään herenneeltä Richard Nixonilta 1974 ja Donald Trumpilta hänen kannattajiensa vallattua kongressitalon 2021.

Viime viikolla ilmestyneessä Kanava-lehdessä kansainvälisen politiikan entinen professori Vilho Harle kirjoittaa, että Venäjä on muuttumassa suuralueesta vain harmaaksi välialueeksi. Suuralueiksi jäävät enää USA:n johtama läntinen suuralue ja Kiina. Näin maapallo jakautuu kirjaimellisesti kahtia, jolloin suuralueet katsovat toisiaan tähtäinten läpi suoraan silmiin koko pitkällä rajalla. Mutta kumpikin ovat kuin savolaisia jalkapalloilijoita, jotka mieluummin naattivat kuin laakaisevat.

Ideologisesti voittaja tulee olemaan läntinen suuralue, kuten Harle näkee: ”Universaaleilla arvoilla on kysyntää ja kannatusta. Läntisten arvojen voittokululle ei ole esteitä. Ainut unversaalin maailmanvallan kehityksen jarruttaja on Kiina, joka ei kuitenkaan sotilaallisena toimijana kykene taisteluun läntisen suuralueen kanssa. Pelkän talouden varassa Kiina ei kamppailua voita.”

Sitten Suomi. Täällä kaikki on hyvin, kun siviilipalvelusmiehet Pekka Haavisto, Jussi Halla-aho ja Jari Tervokin ovat vakaumuksellisia Nato-ydinasemiehiä, samoin tietenkin terveydellisistä syistä armeijasta vapautettu Mika Aaltola. Naisten suomalaista Nato-kaaderia johti jäsenhakemusta kohti kovin agitaattori Sanna Marin. Turkki ei vielä ollut antanut hyväksyntäänsä Suomen jäsenyydelle, kun Sanna Marin 10.3. tunnusti väriä ja osallistui Kiovassa äärioikeistolaisen nationalistin Dmytro Kotsjubailon hautajaisiin. Hän oli kuollut Bahmutin taisteluissa 7.3. Muita eurooppalaisia johtajavieraita ei hautajaisissa ollut.

KÖYHDYTETTYJÄ
URAANIAMMUKSIA

Jos ei varsinaisia ydinaseita, niin köyhdytettyjä uraaniammuksia kumminkin. Iso-Britannia on luvannut sellaisia Ukrainalle. Köyhdytetty uraani (depleted uranium, DU) on ydinpolttoaineen tuotantoprosessin sivutuote, radioaktiivinen jäte. Sitä on jo pitkään käytetty hyökkäysvaunuja läpäisevissä ammuksissa, risteilyohjuksissa ja ns. bunkkeripommeissa. Ydinvoimateollisuudelle se on kätevä ja halpa tapa päästä eroon tästä ydinjätteestä. Tällaisia uraaniaseita on varastoissaan ainakin USA:lla, Venäjällä, Iso-Britannialla, Ranskalla, Etelä-Korealla, Israelilla, Pakistanilla, Saudi-Arabialla ja Taiwanilla.

Ensimmäisen kerran uraaniaseita käyttivät laajassa mittakaavassa USA ja Iso-Britannia Persianlahden sodassa 1991. Sen jälkeen Nato käytti niitä Bosniassa 1994-95, Kosovossa 1999 ja Afganistanissa 2001-02 sekä USA ja Iso-Britannia Irakin sodassa 2003.

Nato on myöntänyt käyttäneensä yli 15 tonnia köyhdettyjä uraaniammuksia ja -pommeja Kosovon sodan aikana. Yli 4000 Serbian ja Kosovon kansalaista on nyt haastanut Naton oikeuteen, koska heidän syöpädiagnoosinsa ovat suoraa seurausta Naton uraaniammuksista. Nykyisin Serbiassa diagnosoidaan vuosittain syöpäsairaus yli 30 000 ihmisellä, kun vastaava määrä ennen vuoden 1999 pommituksia oli alle 7000. Serbiassa diagnosoidaan eniten syöpää Euroopassa ja toiseksi eniten maailmassa.

Ikuiseen rauhaan moni pääsee kuolemalla syöpään. Ikuiseen rauhaan on myös elokuva aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisesta, jonka Suomen armeija teloitti jatkosodan aikana Suomussalmen rintamalla 5.11.1941. Hänen hautakivessän Malmilla Helsingissä lukee: ”Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin.”

kari.naskinen@gmail.com

Muka onnellisten maa houkuttelee pakolaisia

Mesimäyrä Riikka Purran kanta on, että edes työperäistä maahanmuuttoa EU:n ulkopuolelta ei pidä sallia, elleivät tulijat ole hyvin koulutettuja, jolloin heillä on mahdollisuus päästä ”korkean lisäarvon työpaikkoihin”. Elinkeinoelämä toistaa kuitenkin jatkuvasti, että tällaisessa rajauksessa ei ole mitään järkeä, vaan kaikenlaisia työntekijöitä tarvitaan lisääntyvässä määrin Suomen väestön ikääntyessä.

Kun lukee netistä persupoliitikkojen ja -kannattajien kirjoituksia, on kuva puolueen muodollista kantaa vielä synkempi. On iso joukko niitä yksinkertaisia äänestäjiä, joiden mielestä kaikki maahanmuutto olisi estettävä. Eikä pitäisi julkaista niitä juttuja, joiden mukaan Suomi on muka maailman onnellisimpien ihmisten maa. Tällaiset oudot onnellisuustilastot vain houkuttelevat tänne entistä enemmän luku- ja kirjoitustaidottomia onnenonkijoita.

Ukrainan tilanteen persuporukat tunnistavat sodaksi, joten sieltä sentään hyväksytään toistaiseksi pakolaisten tulo, ja nehän ovat valkoihoisiakin. Sen sijaan Afganistanista, Syyriasta ja Sudanista tänne on turha tulla, hoitakoot siellä kärhämänsä itse.

EU-jäsenyys on yksi asia, joka mahdollistaa pakolaisvyöryn. EU-lait ja -sopimukset pitäisi persujen mielestä sanoa irti, koska ei Brysselissä tiedetä, mikä on suomalaisten etujen ja oikeuksien kannalta parasta. Persujen puolueohjelmassa ihmetellään, miksi Suomi on oman kansallisen etunsa vastaisesti liittynyt niiden harvojen EU-maiden joukkoon, jotka ottavat vastaan Etelä-Eurooppaan laittomasti saapuvia maahanmuuttajia. Eli miksei muutenkin voida hoitaa itsenäisesti suomalaista yhteiskuntapolitiikkaa? Siis parasta olisi erota koko unionista.

Persujen ratkaisu kaikkeen tähän on, että pakolaisia pitää auttaa heidän kotimaissaan. Tilanteen ratkaiseminen näinkin olisi kuitenkin mahdotonta, jos Perussuomalaiset-puolue pääsisi asioihin vaikuttamaan, koska sen mielestä kaikenlaisia kehitysaspumäärärahoja olisi valtion budjetista leikattava ronskilla kädellä.

Käytännössä persupuolueen keskeinen periaate on, että rajojen yli ulottuva yhteisvastuu on kelvoton malli, koska se vie meiltä itseltämme aina jotain pois ja tilalle tulee jotain huonoa, kuten esim. vieraita pakolaisia. Erityisen vaarallista on, että persupuolue ei ole yksin tämän jyrkän isänmaallisuusasian kanssa. Äärioikeiston nousu muuallakin maailmassa ja varsinkin Euroopassa Venäjä mukaan lukien kasvattavat nationalistista henkeä, mistä ei koskaan ole hyvää seurannut.

Ei uskoisi, mutta persut ovat korkean teknologian suurimpia kannattajia. He nimittäin vastustavat ulkomaalaisten työntekijöiden ottamista terveyskeskuksiin ja vanhusten palvelutaloihin, koska hoitsujen on Suomessa tiedettävä, miten suomenpystykorva haukkuu, kuten Matti Pellonpää jossakin elokuvassa sanoi. Tämä työvoimapula voidaan kuitenkin hoitaa roboteilla, joihin persuvanhuksilla on lämpimämpi suhde kuin vieraan geeniperimän ihmisiin.

Perussuomalaisten nettisivustolla tähän on otettukin myönteinen kanta ja käytetty esimerkkimaana Japania. Siellä väestön ikääntymisen aiheuttama huoltosuhteen heikkeneminen on vauhdikkaampaa kuin Suomessa, ja Japanissa robotit rakentavat jo isoa patoa ja osallistuvat muutenkin rakennushommiin, joten hoitolaitoksissakin lasketaan niiden varaan.

kari.naskinen@gmail.com

Mitä jos Petteri Orpon sijasta hallituksen muodostaisi tekoäly?

Sitran sivustolla on yhteiskunnallisten yritysten liiton Arvo ry:n toimitusjohtajan, ktm Susanna Kallaman kirjoitus siitä, millaisen hallitusohjelman tekoäly tekisi. Hän oli kysynyt asiaa Open AI -tekoälyltä, joka muitta mutkitta oli vastannut, että kansalaisten hyvinvointia ja kestävää kehitystä edistäisivät seuraavat hallitusohjelmaan pantavat asiat:

1. Hallituksen pitäisi asennoitua kunnianhimoisesti ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi ja tehdä konkreettisia toimia päästöjen vähentämiseksi.

2. Pitäisi investoida koulutukseen ja tutkimukseen varmistuaksemme, että Suomi pysyy kilpailukykyisenä globaalilla tasolla ja tarjoaa kansalaisilleen parhaan mahdollisen koulutuksen.

3. Olisi edelleen kehitettävä sosiaaliturvajärjestelmää, jotta kaikilla kansalaisilla on mahdollisuus elää ihmisarvoista elämää.

4. Suomen hallituksen on tehtävä aktiivisesti töitä tasa-arvon edistämiseksi, erityisesti sukupuoltenvälisen tasa-arvon saavuttamiseksi.

5. On jatkettava digitalisaation edistämistä, jotta kansalaiset voivat hyötyä sen tuomista eduista ja varmistaa, että Suomi pysyy kilpailukykyisenä tulevaisuudessa.

”Näiden toiveiden toteuttaminen edistäisi Suomen kehitystä kohti kestävää ja inhimillisempää yhteiskuntaa”, sanoi tekoäly Chat GPT. Se ei kuitenkaan vastannut, millaisella puoluekokoonpanolla tällainen hallitusohjelma saataisiin allekirjoitetuksi.

En osaa vielä käyttää Chat GPT:tä, mutta kun näitä osaajia jo on, pitäisi kysyä myös, ketkä se valitsisi omaan hallitukseensa. Tällaisiin asioihin on jo valmistauduttava, sillä poliitikot on tulevaisuudessa saatava kokonaan vapaiksi näistä stressaavista hommista ja annettava tekoälyn hoitaa ministereiden tehtävät. Jokainen puolue vain ohjelmoisi omat älyrobottinsa, jotka sitten keskenään sopisivat asioista. Eikä meillä äänestäjillä pitäisi olla tavoitteena neljän päivän työviikko, vaan työstä täysin vapaat viikot. Samoin sodat pitäisi pystyä käymään sillä tavalla digitaalisesti netissä, ettei ihmisiä tarvitse lähettää tykinruuaksi. Ihmiset vain pelaisivat jääkiekkoa, kävisivät Ruisrockissa ja persuja äänestävät sohvaperunat katsoisivat telekkarista huutokauppaohjelmia.

Sitran yliasiamies Jyrki Katainen jää pois tehtävästä toukokuun jälkeen ja hänet korvataan tätä eduskunnan alaista ajatushautomoa pyörittävällä algoritmilla.

Susanna Kallaman johtama Arvo ry. on yhteiskunnallisten yritysten yhteistyöelin. Näiden yritysten ensisijainen tavoite on ratkaista yhteiskunnallisia ja ympäristöongelmia, kantaa yhteiskunnallista vastuuta ja tuottaa yleensäkin yhteiskunnallista hyvää. Ne harjoittavat kestävää pitkäntähtäimen liiketoimintaa ja käyttävät voitoistaan vähintään puolet toimintansa kehittämiseen tai lahjoittavat sen määrittämäänsä hyvään tarkoitukseen. Tällaisia yrityksiä on jo yli 300, esimerkiksi monet hoiva-alan ja terveyspalvelujen tarjoajat sekä ympäristösektorin ja vanhusten asuntopalvelujen toimijat.

kari.naskinen@gmail.com

Elokuvaharvinaisuus: Bertolt Brechtin osittain ohjaama

Ensimmäiset Bertolt Brechtin teksteihin perustuvat elokuvat tehtiin jo 1920-luvulla. Paljon niitä on kaikkiaan tehtykin, satoja. Nyt löytyi katsottavaksi sikäli harvinainen elokuva Kuhle Wampe (1932), että osan siitä ohjasi Brecht itse. Varsinainen ohjaaja oli alle 20-vuotias bulgarialainen Slatan Dudow, joka Berliiniin tultuaan oli tutustunut Brechtiin. Elokuvan loppujakson oli hieman kokeneempana halunnut ohjata Brecht, joka oli kirjoittanut jakson voimakkaaksi poliittiseksi keskusteluksi maailmanlaajuisesta talouskriisistä ja sen ratkaisemisesta vaikka vallankumouksen avulla.

Suomen kansallisen audiovisuaalisen instituutin tiedoston mukaan elokuva on meillä nähty vain kerran Yle Teemalla vuonna 2011. Ohi oli mennyt, mutta nyt ostin dvd:n, joka oli restauroitu ”siistiksi” Defa-studioiden perinnettä jatkavan Defa-säätiön toimesta. Mukana on myös lisäaineistoja, mm. elokuvan tuotantopäällikön George Hoelleringin pojan videoessee. Samaan pakettiin kuuluu myös 25-sivuinen vihkonen elokuvasta

Elokuvan nimeen liittyy täydennyksenä alaotsikko ”Wem gehört die Welt?” (Kenelle maailma kuuluu?) ja varsinkin tästä kysymyksestä Brechtin ohjaama keskustelu junamatkustajien kesken koostuu. Nuoret vasemmistolaiset ajautuvat sananvaihtoon keskiluokkaisten matkustajien kanssa ja yksi nuorista sanoo, että hinnat nousevat taivaisiin ja köyhien asema vain kurjistuu. Lehdestä luetaan, että Brasiliassa on poltettu kahvisatoa, koska kahvin pörssihinta on päässyt vaarallisesti laskemaan. Varakkaat eivät kuitenkaan tee mitään maailman muuttamiseksi. Hyvin pukeutunut herrasmies kysyy, ”kuka muu sitten voisi muuttaa maailmaa”, johon yksi nuorista vastaa: ”Ne, jotka eivät pidä siitä.”

Nuoret ovat palaamassa kotiin työläisten isosta urheilutapahtumasta, joka näyttää samanlaiselta kuin olivat Suomessa TUL:n isot liittojuhlat aikoinaan. Tapahtumakentällä on iso juliste, jossa lukee Solidarität ja kuoro laulaa Brechtin sanoin Hanns Eislerin säveltämän Solidaarisuuslaulun ensimmäisen kerran. Muukin Eislerin musiikki tuo elokuvaan rosoista särmää. Meillä tämä laulu tuli tutuksi Elvi Sinervon suomentamana ja Kaisa Korhosen laulamana Lp-levyllä 1970:

Työstä ja taistelusta
on syntyvä solidaarisuus.
Siis voimaa ja uskallusta.
Kelle kuuluu huomispäivä,
kelle kuuluu maailma?

Ajankohtaisia asioita aina. Kelle kuuluu Suomessa huomispäivä, siniruskealle vai sinipunaiselle vallalle, kelle kuuluu maailma, lännelle vai idälle, pohjoiselle vai etelälle? Ajankohtaisuudesta sellainenkin havainto netistä, että viime viikolla elokuva esitettiin Neue Galeriessa New Yorkissa.

Elokuvan nimen tausta on kahtalainen. Kuhle Wampe on edelleen leirintäalue Berliinin itäreunalla olevan Müggelseen rannalla, ja sata vuotta sitten siellä majoittui paljon kodeistaan häädön saaneita perheitä, jollainen elokuvassakin on. Kuhle-sana tarkoittaa viileää ja Wampe on vatsa, yhdessä ne tarkoittavat tyhjää vatsaa. Kuhle Wampe oli 30-luvun alussa arkea Weimarin tasavallassa. Elokuva alkaa kuvilla sanomalehtien otsikoista, joissa työttömien lukumäärä nousee ja nousee. Miehet käyvät tehtaiden porteilla kyselemässä töitä, mutta ei ole. Yksi poika tekee itsemurhan hyppäämällä kerrostalon ikkunasta kadulle - "yksi työtön vähemmän", sanoo joku kadulla. Polkupyörillä ajetaan lujaa ja yritetään ehtiä johonkin mahdolliseen työpaikkaan ennen muita; näistä kohtauksista näyttää Vittorio De Sica saaneen suoria vaikutteita elokuvaansa Polkupyörävaras (1948).

Elokuva elokuvana ei ole kummoinen, mutta on tietenkin elokuva- ja kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Siinä on myös dokumentaarisia jaksoja työläisurheilutapahtumasta. Yhteiskunnallisesta tilanteesta ja muutoksentarpeesta elokuva kertoo, mutta näiden asioiden draamallisena esityksenä se on aika kuiva, viileä. Sen verran kovalta elokuvan asennemaailma kuitenkin ilmestyessään tuntui, että heti se kiellettiin johtuen presidenttiä, oikeusjärjestelmää ja uskontoa kritisoivasta sisällöstä ja abortin hyväksyntään ottamasta kannasta.

Elokuvan toinen käsikirjoittaja oli näytelmäkirjailija Ernst Ottwald, jonka kirja Deutschland erwache! (1932) oli yksi varhaisimmista natsismin nousun analyyseista. Ottwalt pakeni natsihallinnon alta Moskovaan 1934, mutta päätyi siellä vankileirille Arkangeliin, jossa kuoli 1943.

Bertolt Brecht pakeni natseja Suomen ja Neuvostoliiton kautta Yhdysvaltoihin, palasi sieltä Itä-Berliiniin 1949, sai Itävallan kansalaisuuden 1950, kuoli sydänkohtaukseen 1956.

Slatan Dudowin viimeinen elokuva Christine (1963) tarkasteli synkästi sosiaalisia ongelmia ja naisten asemaa DDR:ssä. Dudow kuoli auto-onnettomuudessa Berliinissä elokuvan kuvauksen aikana, ja karkean leikkauksen jälkeen se sai ensiesityksensä vasta 1974.

kari.naskinen@gmail.com

Kissa kuumalla katolla: vihaa, rakkautta, rahaa, kuolemaa

Puheteatteria parhaimmillaan on Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla. Nyt se menee Kotkan kaupunginteatterissa, jonka näyttelijät on kokenut ohjaaja Pasi Lampela saanut luomaan suurta draamaa. On kunnollisia, pitkiä kohtauksia, nerokasta kieltä Juha Siltasen uudessa suomennoksessa ja ennen kaikkea suuria tunteita, jollaisia nousee pintaan, kun Mississippin suistossa olevan 12 000 hehtaarin pellavaplantaasin omistaja Big Daddy Pollitt on saanut ankaran syöpädiagnoosin ja edessä on kohta valtava perinnönjakosaalistus.

Perhesuhteiden julkiset ja nyt salaisuuksista pintaan nousevat asiat muodostavat hurjan kokonaisuuden tässä amerikkalaisessa kertomuksessa, joka varmaan on ollut yhtenä esikuvana myös Dallasin ja Dynastian kehittelyvaiheissa. Vihaa, rakkautta, rahaa, ahneutta, seksiä, seksin puuttumista, lapsettomuutta, valheellisuutta ja rappeutumista, luokkaerojakin… Tämä kaikki tulee esille, kun vietetään Big Daddyn 65-vuotisjuhlaa. Antti Leskinen (viereisessä kuvassa) on tässä perheen patriarkan roolissa täydellinen. Kun Big Daddy seurauksista välittämättä kerrankin puhuu suunsa puhtaaksi, kuulevat kaikki kunniansa. Big Daddy on saanut tarpeekseen paskanjauhamisesta ja epätotuuksista ja antaa nyt palaa. Big Daddy on elämänsä aikana kuullut liian paljon epätotuuksia (niin kuin kokoomuslaisten juhlapuheissa), että mitta on täynnä.

Lisäksi Big Daddy katuu elämänsä käyttämättä jääneitä mahdollisuuksia. Nyt hän saa ensin muun perheen valehtelemana tiedon, että hänellä ei olekaan syöpää, vaan ”spastinen paksusuoli” eli ei hätää: ”Perkele, nyt vasta alan, kun en ole ennen muka ehtinyt, otan jostain naisen, upotan timantteihin ja panen sitä aamusta iltaan.” Mutta kenen totuus on oikea? Onneksi Lampela ei ole siirtänyt tapahtumia nykyaikaan, jolloin olisi tietenkin otettu viittauksia muodinmukaiseen totuudenjälkeiseen aikaan.

Ainoa todenpuhuja on perheen nuorempi poika, amerikkalaista jalkapalloa ammatilaisena pelannut Brick, joka sen uransa jälkeen toimi lajinsa tv-selostajana, mutta lopetti, kun ryyppääminen tuli pääasiaksi, mihin löytyvät perustellut syytkin. Brickin vaimo on varsinainen kuuma kissa Margaret, Maggie the Cat. Tämän parivaljakon esittäjät ovat otsikkokuvan Juho Markkanen ja vierailijana Kotkassa näyttelevä Emma Castrén. Myös he tekevät loistoroolit, ja hyvä niin, sillä vertailukohdatkin ovat kovat, meille monille tutut Paul Newman ja Elizabeth Taylor vuoden 1958 elokuvasta. Brick on juoppoudestaan huolimatta isän suosikkipoika, vaikka taustalla häivähtävät epämääräiset vihjailut Brickin homoseksuaalisuudesta. Brick on joka tapauksessa näytelmän sankari Big Daddyn ohella, ja Maggie taistelee aina ”nyrkit pystyssä” Brickin lepsua ja petollista veljeä Gooperia ja tämän vaimoa Maea vastaan.

Maggie on se, jonka asema on hankalin: lähtöisin köyhästä perheestä, suhde Brickin kanssa ei toimi, eikä lastakaan ole saatu aikaan, kun niitä Gooperilla ja Maella on jo viisi. Se kuitenkin Maggien asemaa perheen sisällä helpottaa, että Big Daddy pitää häntä vetävänä kisuna. Maggie taistelee kuten sanoo, kuin kissa hampaat irvessä, ja on kuin kissa kuumalla peltikatolla, jossa tassuja polttaa, mutta periksi ei voi antaa. (Väliajalla tuli mieleen, että vaimoni Ullahan on mukana Erkko Kivikosken elokuvassa Kuuma kissa, kymmenen vuotta myöhemmin kuin Elizabet kuumana kissana, 1968).

Muissa rooleissa ovat Anne Niilola (Ida "Big Mama" Pollitt), Miia Maaranen (Mae Pollitt), Mikkomarkus Ahtiainen (Gooper Pollitt), Kari Kaukonen (lääkäri) ja Osku Haavisto (pappi).

Suomalaisten nykyohjaajien kärkisakkiin kuuluva Pasi Lampela muistetaan täällä meillä Lahdessa Tolstoin Sodan ja rauhan erinomaisesta sovituksesta ja ohjauksesta 2021 sekä Lars Norénin näytelmäohjauksesta Bobby Fischer asuu Pasadenassa (2003). Lampela on myös kirjoittanut useita näytelmiä ja romaaneja.

Kotkan käsiohjelmassa Lampela sanoo Williamsin näytelmän kuvaavan sitä sisäisten arvojen ja mielikuvien järjestelmää, jossa jotkut aina hyötyvät, mutta jonka takia liian monet joutuvat kieltämään oman inhimillisyytensä. Näytelmässä ei päädytä lopullisiin ratkaisuihin, mutta esille tulee polttavasti se epätasapaino, joka saa katsojan valitsemaan puolensa ja se on heikomman ihmisen puoli.

Paras näkemäni näytelmä pitkiin aikoihin, ja niin onkin, että aina jos tilaisuus tarjoutuu, on mentävä katsomaan Tennessee Williamsin, Edward Albeen, Arthur Millerin ja Eugene O´Neillin näytelmät – Amerikan herkkua.

LAJIEN SUKUPUUTTO
ODOTETTAVISSA?

Emma Castrén vierailee 19.4. Teatteri Vanhassa Jukossa miimisessä esityksessä The Gynecologist, joka on tutkimusmatka kehon sisäiseen maailmaan. Gynekologi Dr. Freon sukeltaa potilaansa kohtuun etsiessään ratkaisua tämän tuskastuttaviin vaivoihin. Komedia operoi kahdessa tilassa ja mittakaavassa tarkastellen ekokatastrofia hysteroskoopilla (kohduntähystin). Ilmastonmuutos on kuin endometrioosi, kroonistunut tulehdus kohdussa, jossa elämä alkaa. Tauti, joka romahduttaa planeetan immuunijärjestelmän ja johtaa lajien sukupuuttoon. Gynecologist lähestyy vakavia asioita komediallisesti: munanjohtimen ekosysteemi aavikoituu, munasarjassa riehuu hiekkamyrsky, öljyvuoto aiheuttaa kuukautishäiriöitä, keholle tärkeät bakteerit tukehtuvat mikromuoveihin…

kari.naskinen@gmail.com

DDR-jääkiekko ihanteena

Helsingin Sanomien urheilutoimittaja Mikko Pajula kirjoitti, että Pelicansin voitto Ilveksestä oli takaisku, vääjäämätön pettymys Suomen jääkiekkoilulle. Saman asian ilmoitti MTV3:n uutisissa jääkiekonkin kanssa paljon tekemisissä ollut Mika Saukkonen, joka sanoi Pelicansin selviämisen SM-liigan loppuotteluun olevan surullinen uutinen. Molempien perusteena oli, että nyt ei loppuotteluihin saada täysiä katsomoita Tampereen uuteen jäähallipalatsiin eikä sen takia maksimaalisia pääsylipputuloja. Pelicans siis pilasi SM-liigan tämän kauden pelaamalla liian hyvin.

Monen muunkin ajatus on nyt ilmeisesti samansuuntainen. Tavoitellaan sellaista ihannetilannetta kuin oli viimeiset 30 vuotta DDR:n jääkiekossa. Siellä mestaruussarjassa pelasivat vain Dynamo Weisswasser ja Stasin hallinnassa ollut Dynamo Berlin. Niillä oli parhaat hallit, joten ei niitä muita joukkueita siinä sotkemassa tarvittu.

Tällä DDR:n huippusarjalla pyrittiin keskittämään kaikki osaaminen lähes yksiin käsiin, ja niin kävikin, että monena vuonna Itä-Saksan maajoukkue oli MM-kisoissakin, mutta ei koskaan lähelläkään mitalisijoja. Sen verran tämä viisivuotissuunnitelmajääkiekko onnistui, että muutaman kerran DDR voitti Leijonatkin.

Sports Club Dynamo Berliniä ei enää ole, mutta sen jonkinlaisena jatkeena toimii jääkiekkoseura Eisbären. Dynamo Weisswasser puolestaan on nykyisin parin välivaiheen jälkeen EHC Lausitzer Füchse, joka pelaa Saksan kakkostason liigassa, tällä hetkellä sen valmentajina ovat Petteri Väkiparta ja Sakari Lindfors sekä pelaajina Ville Kolppanen (Ilveksestä) ja Roope Mäkitalo (Pelicansista).

Pelicansin tämän kauden saavutus on jo tähän mennessä hieno. Se täydentää erinomaisesti kuvaa maailman talviurheilupääkaupungista.

kari.naskinen@gmail.com

Kirsikkalikööriä Kirsikkatarhassa

Teatterikorkeakoulun viiden opiskelijan maisteritutkinnon taiteellisena opinnäytteenä esitetään Q-teatterin pienellä näyttämöllä Tshehovin Kirsikkatarha, jonka koko nimi tässä esityksessä on arvoituksellinen Message From Tyler – Memento Mori, Kirsikkatarha. Kaikki nimestä ei täysin selviä, mutta lopun ajan meiningistä on taas kysymys. Vanhan ja rappeutuvan aatelisperheen kotitila ja sen toimeentulo kirsikkatarhasta ovat uhattuina, kun tässä esityksessä koko kirsikkatarha on kaavoitettu tulevan monitoimitalon parkkipaikaksi.

Jo tämä paljastaa, että ei enää olla siinä vanhassa ajassa, jota Tshehov viimeiseksi jääneessä näytelmässään kuvaa, vaan kuva laajenee maailman tilaan nyt, jossa kahvi juodaan kauramaidon kanssa ja uutisia kuunnellaan langattomien kuulokkeiden kautta. Kuullan myös viesti Tyleriltä, joka kertoo kemiallisten ongelmajätteiden tuhoamislaitoksessa tapahtuneesta onnettomuudesta ja sitä seuranneesta valtavasta ympäristötuhosta.

Tyler jää arvoitukseksi, jonka takia yritin myöhemmin kotona löytää jotain selitystä. Lähimmäksi osui amerikkalaisen musiikintekijän Tyler Childersin levy Long Violent History (Pitkä väkivaltainen historia). Siihen liittyen Tyler Childers on pannut nettiin kuuden minuutin videoviestin (video message from Tyler Childers), jossa hän kohdistaa kritiikkinsä poliisiväkivaltaan ja muihin vaikeisiin epäkohtiin. Näytelmän ohjannut Minna Lund on muokannut Tshehovin tekstiä voimakkaasti, mutta koko ajan ollaan silti Kirsikkatarhassa hyvin tunnistettavasti. Yksi epäkohta Tshehovin Kirsikkatarhassa on ihmisten välinpitämättömyys: suurin osa älymystöstä ei tee mitään, eivät mitään asioiden hyväksi, filosofoivat vain ja ylenkatsovat kaikkea; kaikki hyvät keskustelutkin käydään vain vetääksemme itseämme ja toisiamme nenästä.

Sama nyt. Portugalilainen sosiologian professori Boaventura de Sousa Santos ihmetteli viime viikolla saksalaisessa Telepolis-verkkolehdessä, missä eurooppalaiset älymystön edustajat nyt ovat. Miksi he ovat nyt hiljaa, miksi eivät ole vetoamassa rauhan ja demokratian puolesta? Miksi he ovat vaienneet? Suomalaisetkin pasifistit ovat hiljaa. Onko älymystöä enää olemassa, vai onko se vain heikko varjo siitä, mitä se kerran edusti? Maailmassa olisi hyvin tilaa kirsikankukille ja kaikelle kauniille, mutta siihen ei enää kukaan tunnu pyrkivän, vaan Ukrainan osaltakin pidetään tavoitteena, että saadaan ratkaisu sodan, ei rauhanteon avulla.

Näytelmässä ollaan vielä puolivälin tienoilla optimistisia. Lopussa ei ole paljon muuta vanhaa jäljellä kuin mummin tuhkat samovaarista tehdyssä uurnassa. Näyttämö on keskellä salia noin 80 sentin korkeudella. Me 30 katsojaa istumme salin seinustoilla näyttämön ympärillä. Sitten meidät kutsutaan penkkeinemme näyttämön reunalle ja valkoisesta näyttämötasosta tulee kuin juhlapöytä, jolle katetaan jokaiselle katsojalle pieni lasillinen oman kirsikkatarhan marjoista tehtyä likööriä ja lautasella kirsikoita. Palautui mieleen Kristian Smedsin näytelmä Palsa – ihmisen kuva (2014) Kansallisteatterissa, jossa katsojatkin olivat näyttämöllä ja saimme siellä väliajalla kossua sillipurkeissa. Message from Kristian. (Kirsikkatarha-opinnäytetyön tekijät opiskelivat TeaKissa, kun Smeds vielä toimi siellä näyttelijäntaiteen professorina.)

Teatteritaiteen maistereiksi ovat näytelmän myötä valmistumassa Minna Lundin lisäksi näyttelijät Veera Anttila, Ville Hilska, Juhana Hurme ja Milla Kaitalahti, joiden lisäksi mukana esityksessä on Q-teatterin Anna-Sofia Tuominen. Vuosi sitten nämä neljä näyttelijäopiskelijaa olivat Smedsin suorassa ohjauksessa näytelmässä Jumala on kauneus. Heidän esityksensä on paikoin turkkamaisen fyysistä. Älyllisen filosofoinnin sijasta osa näytelmästä on nyrkkeilypainiottelua, josta Helsingin Sanomien arvostelussa sanottiin, että se on lainattu amerikkalaisesta tappeluelokuvasta Fight Club (1999). En ole sitä nähnyt, joten en sano mitään, eikä näytelmän tiedoissa viitata siihen mitenkään. Jos tällainen yhtymäkohta on, niin kysymys on ilmeisesti siitä, että ollaan jo tekemisissä kapitalistisen kulutusyhteiskunnan ääri-ilmiöiden kanssa. Symbolisella tasolla ei ole kyse vain tappelusta, vaan koko yhteiskuntajärjestelmän romuttamisesta. Terrorismista. Vallankumouksesta, jonkinlaisesta, ja onhan Kirsikkatarhakin nyt tuhoutumassa. Hampaat ovat punaiset sekä kirsikoista että tappeluista - ja muistakaa kuolevaisuutenne, memento mori.

Kaikkinensa todella erinomainen esitys. On hienoa, että uudet teatterintekijät ja heidän opettajansa kohtaavat teatteritaidetta ja maailmaa tällä tavalla, sillä Niskavuoret osataan jo muutenkin.

MADE IN FINLAND

Tässä yhteydessä otan lyhyesti esille myös Nokia-sarjaelokuvan Made in Finland, joka oli pääsiäisenpyhien tv-kohokohta. Puoli-Q:n kahvilanmyyjänä oli nimittäin tämän suomalaisten tv-sarjaelokuvien kaikkien aikojen parhaimmistoon kuuluvan sarjan päähenkilö Satu Tuuli Karhu (neiti Tammi, juristi), joka valmistui teatteritaiteen maisteriksi 2019. Kiitin mainiosta roolityöstä ja lähetin samalla terveiset Emil Kihlströmin kautta tämän isälle, luokkakaverilleni Kari Kihlströmille. Minulla on identtiset kaksostytöt, mutta en ollut ennen nähnyt identtisiä isää ja poikaa. Emil Kihlström on Made in Finlandissa neiti Tammen kollega.

kari.naskinen@gmail.com