Heti Federico Fellinin
Vetelehtijöiden (1953)
alku vie tuttuun tunnelmaan. Alkutekstien aikana soi Nino
Rotan musiikki,
jonka melodiat tulivat myöhemmin tutuiksi monista Fellinin
elokuvista. Fellinin elämää hyvin tuntevien mukaan elokuvassa on
Fellinin omaelämäkerrallista aiheistoa, vaikka se ei olekaan
kuvattu hänen syntymäkaupungissaan Riminissä eikä Firenzessä,
jossa asui muutaman kuukauden ennen muuttoaan Roomaan
1938.
Ensimmäisen
elokuvansa
Varieteen valot
(1950) Fellini teki alalla jo kokeneemman Alberto
Lattuadan kanssa,
sen jälkeen ohjasi itsenäisesti Valkoisen
sheikin (1952),
kunnes Vetelehtijät
nosti
Fellinin pinnalle ja seuraavaksi La
Strada (1954)
mestariksi.
Vetelehtijät
kertoo
viidestä työtä vieroksuvasta 25-30-vuotiaasta miehestä, jotka
viettävät velttoa aikaa kotikaupungissaan.
Joitakin yrityksiä on vähän
aktiivisempaankin,
mutta ei tule mitään. Peräkamaripoikina he saavat äitien tekemät
ruuat ja jostakin käyttörahaakin tulee sen verran, että voi käydä
baarissa ja elokuvissa.
Elokuvan alussa ollaan Miss
Merenneito -kilpailussa,
joissa Moraldon sisko Sandra voittaa tittelin. Vetelehtijöiden
johtohahmo Fausto ihastuu, panee Sandran paksuksi ja edessä on
naimisiinmeno. Se ei tahtia miesten
maailmassaa
haittaa. Kun Fausto käy kerran vieraissa ja Moraldo moittii, että
sinähän olet Sandran kanssa naimissa, niin Fausto on ihmeissään:
”Miten
Sandra
tähän asiaan liittyy?”
Eikä mikään muutu. Päivät pääksytysten vaellellaan kaduilla,
välillä käydään merenrannassa ja illalla taas baariin. Se tässä
vain on menneen maailman onnellisuutta, että känniin ei juurikaan
tulla, eikä huumeista ole tietoakaan. Eikä tapella, vaan kaikki
näyttää kuitenkin mukavalta.
Fausto
pääsee käymään peräti Roomassa, josta palatessaan hän tuo
mukanaan levysoittimen ja panee pyörimään Roomassa näkemänsä
Wanda
Osirisin levyn.
Wanda Osiris oli 50-luvun suurin italialainen showtähti – ja
sellainen latujen risteäminen, että Vetelehtijöissä
Alberton
roolin
näytellyt Alberto
Sordi ohjasi
1973 elokuvan Stardust,
jossa
Wanda Osiris oli mukana.
Fellinin
elokuvasta ei käy selville, miten se kuvaa häntä itseään. Tosin
Fellini siellä Riminissä oli nuorempi
kuin elokuvan viisi miestä. Todennäköistä onkin, että Fellini on
sivusta seurannut vähän vanhempien nuorukaisten touhuja, joten
hänen oma roolinsa elokuvassa rajoittuu kertojan äänellä
luettuihin teksteihin.
Lievästä yhteiskunnallisesta valveutuneisuudestaan nämä mammanpojat antavat yhden näytteen. Autoajelulla he ohittavat tietöissä olevia miehiä ja huutavat jotakin pilkallista, kun auton moottori yhtäkkiä sammuu, auto pysähtyy ja tietyömiehet juoksevat perään. Joku vetelehtijöistä yrittää siinä pelastaa tilanteen huutamalla: ”Mekin olemme sosialisteja.”
Heidän oma työntekonsa rajoittuu Fauston yritykseen toimia appiukkonsa ystävän antiikkiliikkeessä, mutta se loppuu Fauston röyhkeään flirttailuun liikkeenomistajan vaimon kanssa. Leopoldolla on silmälasit, joten hän on porukan intellektuelli ja hän yrittää kirjoittaa näytelmää. Riccardo puolestaan haaveilee hyvän laulunäänensä vievän hänet viihdealalle, ehkä oopperaan. Kenelläkään eivät näkymät kuitenkaan ole hääppöiset, mutta yhteiskunnallinen murros sotienjälkeisessä Italiassa voi tietenkin ratkaista jotakin. Elokuva kertoo uuden ajan vihaisista nuorista miehistä, vaikka Fellinin miehet eivät varsinaisesti ole vihaisia, mutta jotain enteellistä siitä tulossa olevasta murroksesta tässä on. Tietyömiehetkin näyttävät jo nyrkkiä. Musiikillinen linkki uuteen aikaan on yhdessä kohtauksessa soiva musiikki Charles Chaplinin Nykyajasta (1936).
kari.naskinen@gmail.com