Valkoiset olivat voittaneet vapaussotansa 1918, mutta pelko ei ollut hävinnyt. Fasistinen Suojeluskunta oli kyllä turvana, mutta sellaista kauhukuvaa oli ilmassa, että eduskunnan selvästi suurimmaksi puolueeksi 1919 noussut SDP onnistuisi lakkauttamaan suojeluskuntajärjestön. Lisäksi Suojeluskunnan sisällä oli ristiriitoja, jotka huolestuttivat. Jotta tällaisen kansalaiskaartimaisen väkivaltaorganisaation selusta turvattaisiin, perustettiin tammikuussa 1923 Suomen suojelusliitto, joka oli suora jatke 1919 perustetulle suojeluskuntien tukijärjestölle Suomen suojeluskuntain liitolle. Suomen suojelusliitto meni heti jäseneksi Genevessä perustettuun Kansainväliseen antikommunistiseen liittoon.
Sosiaalidemokraattien
paikkamäärä vuosien 1922 ja 1924 vaaleissa putosi, mutta
vastapainoksi Suomen sosialistinen työväenpuolue (SSTP) rynnisti
eduskuntaan kielletyn SKP:n tilalle. Suojelusliitto tarvitsikin kovia
nimiä taakseen ja sellaisia olivat liiton perustamisjulistuksen
ensimmäiset allekirjoittajat Mannerheim
ja
Svinhufvud.
Kannattajia
tuli myös Kokoomuksesta, Maalaisliitosta ja Edistyspuolueestakin,
vaikka Edistyspuolueen
puheenjohtaja Oskari
Mantere piti
suojelusliiton perustamista ”fasistisena hourailuna”.
Mannerheimin ja Svinhufvudin ohella suojelusliiton kovia
nimiä olivat senaattorit
Kaarlo Castrén
ja
Heikki Renvall
sekä professorit
Onni Tarjanne
ja
Bernhard Wuolle.
Suojelusliitto harjoitti kommunisminvastaista valistustoimintaa ja
teki yhteistyötä Etsivän keskuspoliisin kanssa. Perimmäisenä
tavoitteena oli työväenliikkeen lakkauttaminen
Suomessa.
Tulipa
tällainen suojelusliitto ainakin
minulle
uutena asiana Seppo
ja
Marjaliisa
Hentilän kirjasta
Ensimmäinen
tasavalta (Siltala,
2022), jossa käydään läpi ensimmäisen presidenttiparimme Kaarlo
Juho ja
Ester
Ståhlbergin elämänvaihetta
1919-25. Ståhlberg tietenkin oli jyrkästi
kaikkea äärioikeistolaista aktivismia vastaan ja
saikin tuntea sen nahoissaan presidenttikautensa jälkeen.
Kovin
voimakasta tuo
äärifanaattinen toiminta
1920-luvulla oli. Sama kaiku on askelten nytkin sekä Suomessa että
Euroopassa yleensäkin, mutta tällä hetkellä se on
paremmin
hallinnassa, vahingoista viisastuneena.
Noin
sata vuotta sitten perustettiin samassa fanaattisessa tarkoituksessa
monta muutakin yhdistystä tai löyhempää koostumusta, esimerkiksi
Akateeminen Karjala-seura, Itsenäisyyden liitto, Lalli-liitto,
Lapuanliike, Pihkalan kaarti, Suunta-ryhmä ja Vapaussodan
rintamamiesten liiitto. Sama jatkui 1930-luvun alkupuoliskolla:
Isänmaallinen kansanliike, Mustapaidat, Sinimustat, Suomen
kansallissosialistinen liitto, Suomen
kansan
järjestö,
Suomen lukko,
Yhteiskunta-liitto ym.
Tietenkin
ulkopolitiikkakin huoletti oikeistoa, muutakin kuin sen äärilaitaa.
Bolshevikkibasillin pelättiin edelleen tarttuvan Suomeen. Yhdessäkin
ulkoministeriön muistiossa vuodelta 1921 todettiin karskisti, että
”suuri yleisö ja alempi virkamieskunta ei näe Neuvosto-Venäjän
lähetystön jäsenissä muita kuin roistobolshevikkeja ja kohtelee
heitä sen mukaan”. Sekin
otti päähän, että jo 1922 lähetystön henkilöstömäärä
lähenteli sataa, mikä oli yhtä paljon kuin Suomen koko
ulkoasiainhallinnon henkilömäärä.
K.J. Ståhlbergin
”viha” kohdistui enemmän Ruotsiin. Kertaakaan hän ei tehnyt
valtiovierailua Ruotsiin, joskaan ei muuallekaan ulkomaille. Ruotsin
kanssa suhteet olivat huonolla tolalla Ahvenanmaasta käydyn kiistan
takia. Ståhlbergin pitkävihaisuus tarttui Ester Ståhlbergiinkin.
Presidenttiparin ollessa kerran yksityismatkalla he kuitenkin
tapasivat Tukholmassa ulkoministeri Erik
Marks von Würtenbergin puolisoineen.
Ester piti Würtenbergiä
sympaattisena, mutta antoi tyrmäävän arvostelun tämän puolisosta
- miten ”noin hieno mies oli saattanut joutua yhteen tuollaisen
kanan kanssa”.
J.K.
Paasikivikin arvosteli
myöhemmin Ståhlbergin vähäistä kiinnostusta ulkopolitiikkaan.
Päiväkirjassaan hän 1952 kirjoitti hiljattain edesmenneestä
Ståhlbergistä: ”Hän oli sisäpoliitikko. Ei ollut intressoitu
ulkopolitiikasta, mikä on kuitenkin meille pääasia.” Tosin
kyllähän Ståhlberg kesällä 1919 vei hyökkäävältä
oikeistoulkopolitiikalta
pohjan tarttuessaan torjuvasti Suomen Itä-Karjalaa havittelevaan
valloituspolitiikkaan. Heimopoliittista
jakoa voidaan kuvata niin,
että olivat
aseellisen intervention mannerheimilaiset ja heidän vastustajansa
ståhlbergilaiset.
Ulkopolitiikassa
Ståhlberg nojautui omaan arvopohjaansa ja noudatti johdonmukaisesti
parlamentarismin periaatteita. Puheidensa sisällönkin hän
tarkistutti ulkomininisterillä, joista parhaana tukena ja turvana
oli neljässä hallituksessa 1919-22 ollut puoluetoveri Rudolf
Holsti.
Kun
Holsti sitten kaatui epäluottamuslauseeseen, kiitti presidentti
luottoministeriään: ”Jumalan kiitos, että hän ennätti istua
neljä vuotta tämän maan ulkoasioiden johdossa.”
Hentilöiden
kirja on erinomainen Ståhlbergin presidenttipariskunnasta. He olivat
uranuurtajia, sillä tasavalta oli valtiomuotona vielä uusi.
Euroopassa ei muualla ollut monta sellaista maata, jonka
valtionpäämies olisi ollut vaaleilla valittu presidentti.
Presidenttien
puolisoita ei ole tavallisesti käsitelty presidentti-instituutioon
kuuluvina vaikuttajina. Tasavallan
ensimmäiset
on kaksoiselämäkerta, joka kertoo, millä tavalla Ståhlbergit
yhdessä ja suunnitelmallisesti rakensivat Suomeen
presidentti-instituutiota.
kari.naskinen@gmail.com