Viattomuuttakin on, mutta pahuus kuitenkin on pysyvää

Helsingin kansainvälisessä koulussa on kymmenen vuotta sitten yksi oppilas ampunut kymmenen oppilasta ja yhden opettajan. Kaija Saariahon uusi ooppera Innocence (Viattomuus) alkaa siitä, kun vietetään ampujan nuoremman veljen häitä ja tiedetään ampujan juuri vapautuneen vankilasta. Asiaa yritetään kuitenkin peitellä, koska morsian on romanialainen eikä tiedä mitään perheen tragediasta. Ampujaa ei ole kutsuttu häihin, mutta asia alkaa tulla esille, sillä juhlatilaisuudessa on pitopalvelun tarjoilijana nainen, jonka tytär oli ammuttu ja joka tunnistaa ampujan äidin.

Esitys Kansallisoopperassa on hurja, vaikka itse ampumistapausta ei varsinaisesti esitetä. Kaija Saariahon poika, oopperan dramatisoinut Aleksi Barrière sanoo käsiohjelmassa, että laukaukset ja veri kuuluvat kerrontaan viihdeteoksissa. Takaumina kuitenkin tulevat esille luokkahuoneessa olevien ja sieltä pakenevien oppilaiden kauhunhetket. Ampuja itse on mukana vain mykkäroolissa takautumissa. Kysymys onkin tapahtuman perkaamisesta ja syyllisyyden tunnistamisesta. Oopperan nimestä huolimatta viattomia ei juuri ole. Kaija Saariaho on sanonut, että ooppera ei ole kouluampujasta, vaan aiheena on trauma, jonka yli monen ihmisen on päästävä, jotta he pystyvät elämään. Kun ooppera loppuu, ei traumaa ollut voitettu. Jotenkin on silti jatkettava.

Libreton kirjoitti Sofi Oksanen suomeksi, josta sen käänsi monikieliseksi dramaturgi Aleksi Barrière. Traumaa käydään läpi monelta kantilta. Häävieraana oleva pappikin tuntee ampumistapauksen läheisesti: ”Näin, että siinä pojassa oli jotain vikaa. Oli myrkyttänyt linnunkin. Enkä tehnyt mitään...” Opettaja puolestaan oli huomannut outoja ajatuksia pojan ainekirjoituksissa, joihin olisi kai pitänyt reagoida. Moni olisi voinut vaikuttaa ampujan elämään, mutta kukaan ei tehnyt mitään.

Samanlaista pohdintaa käydään kanadalaisessa sarjaelokuvassa Tumma sielu, josta tänään torstai-iltana tulee Tv 2:ssa viides jakso ja siinä tutkijat etsivät edelleen ampujan motiivia. Oleellinen tutkittava asia on koulukiusaaminen, joka tulee selvästi esille myös Saariahon oopperassa. Molemmissa teoksissa koulusurmaajat olivat saaneet aseenkäyttöoppinsa aikuisilta, oopperassa omalta isältä ja sarjafilmissä äidin veljeltä. Hirvittävä onkin varmaan se itsesyytösten vyöry, jonka jotkut kokevat.

Ongelmavyyhti on iso. Suomessakin koulusurmia on tapahtunut useita, viimeksi Tuusulassa ja Kauhajoella. Eniten tietenkin USA:ssa sekä lisäksi ainakin Kreikassa, Ranskassa, Ruotsissa, Saksassa, Ukrainassa ja Venäjällä. Innocencessä tämä asian laajuus korostuu siten, että roolihenkilöt puhuvat yhdeksää eri kieltä.

Ohjelmalehdessä Kaija Saariaho sanoo, että häntä ovat aina vaivanneet tarinat nuorista rikollisista, jo nuorena: ”Että miltä näistä vanhemmista tuntuu? Miten he elävät sen kanssa, mitä heidän lapsilleen tapahtuu?”

Lohdullisuutta on oopperasta oikeastaan vaikea löytää – pahuus vaikuttaa kaiken kattavalta ja pysyvältä. Ampujan veli, se sulhanen, oli ollut jopa mukana koulusurman valmistelussa, mutta oli sentään livennyt pois viime hetkellä. Nyt kymmenen vuoden kuluttua hän joka tapauksessa sanoo olevansa ilahtunut uusista vastaavanlaisista tapahtumista, koska ne todistavat, että muissakin perheissä kasvaa hirviöitä. Mutta yhtään ei hänkään silti voi antaa anteeksi, vaan sanoo, ettei hänelläkään ole minkäänlaista tulevaisuutta.

On kuitenkin Kaija Saariahon musiikki, joka antaa toivoa, se hiljenee loppuvaiheessa erityisen kauniiksi. Kokonaisuudessaan Innocence on kuitenkin niin trillerimäinen tarina, että liimauduin siihen välillä kokonaan musiikin unohtaen. Kun olen kaikki Kaija Saariahon oopperat nähnyt, niin Innocence on erilainen: neljä edellistä vuosilta 2004-17 ovat olleet sävellyksinä melodisia ja harmonisia, kaikki luonnollisesti tyypillistä nykymusiikkia, mutta tämä uusin on melodista ja rytmistä sekä paikoin hyvin voimakasta. Jokaisella henkilöllä on omanlaisensa musiikillinen materiaali, johon automaattisesti vaikuttaa myös kieli. Suomeksi laulavat pappi Jyrki Korhonen (basso), sulhanen Markus Nykänen (tenori) ja appi Tuomas Pursio (baritoni).

Erikoisin materiaali on ampumisessa kuolleella oppilaalla Vilma Jäällä (sopraano), jonka vienankarjalaista runonlaulantaa muistuttavat aariat ovat uutta oopperalavoilla. Vilma Jäälle sävellettyjä kohtia voi karkeasti luonnehtia niin, että ne ovat kuin Värttinän lauluja, mutta hieman hidastempoisempina ja Kaija Saariahon värittäminä. Vilma Jää valmistui viime vuonna maisteriksi Sibelius-akatemian kansanmusiikkiopistosta, jossa hän opiskeli myös suomalais-ugrilaisia laulutekniikoita. Yhtenä tuloksena tästä ilmestyi vuosi sitten single Saatanan saalistaja, joka nostettiin melkein heti YleX:n soittolistalle. Tänä vuonna ovat ilmestyneet Syntymistään sureva ja Jäinen neiti.

Englantilaisen Chloe Lamfordin suunnittelema lavastus toimii hienosti. Pyörivällä näyttämöllä on kaksikerroksinen rakennelma, jossa on kymmenen erilaista interiööriä.

kari.naskinen@gmail.com