Kun Qatarissa ovat alkamassa yhteiskuntapoliittiset MM-kisat, tein minäkin tällaisen otsikon kirjoittaessani muutaman kappaleen Lahden kaupunginteatterin näytelmästä Kostonkierre. Se käsittelee vuosia 1923 ja 1940-41. Kansalaissodan jälkeen tilanne oli selvästi valkoisten hallinnassa, mutta sotien jälkeen vasemmisto sai sen verran paremmin otetta, että tilanne kaventui ja oli vielä vähän aikaa sitten 3-2. Juuri nyt numerot ovat kuitenkin oikeistolle 4-2, koska se on saanut kymmeniä vuosia kestäneen suurimman unelmansa Nato-jäsenyyden lähes valmiiksi.
Ei mikään suuri näytelmä, mutta juoni kulkee, eikä aika tule pitkäksi. Rautalangasta väännettyjä kliseitä suomalaisen yhteiskunnan kipupisteistä, mutta onhan näitä kerrattava uusille sukupolville, vaikka ei meitä perjantain päivänäytöksessä ollut kuin vanhoja sukupolvia. Timo Sandbergin kahteen Lahteen sijoittuvaan romaaniin perustuva näytelmä kertoo siitä valkoisten ja punaisten asetelmasta, joka oli vielä pitkään vuoden 1918 jälkeenkin jyrkästi vastakkainen. Katkerat kokemukset ja muistot eivät olleet hellittäneet. Kun Metelinmäestä löytyy kahden nuoren punikin ruumiit, paljastuu poliisilaitoksellakin jakoa kahteen: Leevi Koskimaa, Aapo Mantere ja Pentti Mäkelä ovat selvästi kansalaissodan valkoisten upseerien hengenheimolaisia, kun taas Otso Kekki on jos ei nyt suoraan vasemmistolainen, niin kuitenkin tasa-arvoisesti asioihin ja ihmisiin suhtautuva.
Kekki meni kuitenkin liian pitkälle, kun kävi katsomassa Lahden Taimen (TUL) järjestämiä painikilpailuja. Mainehan siinä kärsi. Näytelmän jälkeen menin vieressä olevaan kirjastoon ja lueskelin pohjoisen kulttuurilehden Kaltion uutta numeroa, jossa kerrotaan Paavo Rintalan vastaavanlaisesta virheestä heti sotavuosien jälkeen: Oulun Lyseon teinikunnan puheenjohtajana hän oli kutsunut johonkin tilaisuuteen luennoitsijoiksi Kansan Tahdon (SKDL) ja Pohjolan Työn (SDP) päätoimittajat, mikä johti rehtorin puhutteluun – eikö sitä Kalevan päätoimittajaa olisi voinut kutsua.
Näytelmän tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Reunanpalstalle, joka vielä tuolloin kuului Hollolaan (siirtyi alueliitoksella Lahteen 1924). Lahden poliisi kuitenkin valvoi touhua sielläkin. Lahti oli pieni kaupunki, 5500 asukasta, ja varsinkin pirtukaupan hillitseminen Reunanpalstalla teetti työtä. Reunanpalstalla asui nimenomaan punikkiperheitä, joita yhteiskunnallinen tilanne koetteli sekä taloudelliseasti että henkisesti. Kova juttu oli esimerkiksi näytelmässäkin esille tuleva Suomen sosialistisen työväenpuolueen (SSTP) 189 jäsenen passittaminen vankilaan valtiopetoksen valmistelusta, mukana myös puolueen 27 kansanedustajaa. SSTP:n muodostivat kommunistit ja SDP:stä irtautuneet radikaalit vasemmistolaiset.
Suomalaiseen historiankirjoitukseen kuuluu melko yksimielisesti, että vihdoin talvisotaan lähdettiin F.E. Sillanpään Marssilaulun mukaisesti niin, että sama kaiku oli askelten. Näytelmässä tätä vaihetta ei kuitenkaan ole, vaan väliajan jälkeen siirrytään talvisodanjälkeiseen vuoteen 1940, ja kun päästään seuraavaan vuoteen eli jatkosodan alkamiseen, ei askelten kaiku enää olekaan yhtenäinen. Tämä tulee näytelmässä hyvin esille.
Näytelmän on Sandbergin poliittisista jännitysromaaneista näytelmäksi sovittanut Aila Lavaste ja ohjannut Tommi Kainulainen, joka kuusi vuotta sitten ohjasi Lahdessa erinomaisen version Alfred Hitchcockin tunnetuksi tekemästä Vertigosta. Myös Kostonkierre toimii sujuvasti, ja tähän vaikuttaa osaltaan moninaisesti muuntuva lavastus, jonka on suunnitellut alan parhaisiin suomalaisiin jo vuosikymmeniä kuulunut Minna Välimäki.
Timo Sandbergilla (s. 1946) on läheinen suhde Reunanpalstaan, joka oli pieni kolmionmuotoinen kortteli Vesijärvenkadun itäpuolella siinä kohtaa, jossa nykyisin on kauppakeskus Trio. Sandbergin isoäiti toimi saunottajana Kiirolan yleisessä saunassa, joka oli suunnilleen siinä kohtaa Aleksanterinkatu 25:tä, jossa nyt on Kellokeskus. Sandbergin oman äidin kuulemia tarinoita Timokin on kuullut. Näytelmässä sauna on kahden murhan tapahtumapaikkakin.
Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla meno on murhista huolimatta rennompaa kuin jälkipuoliskolla. Otso Kekkiä esittää Tommi Rantamäki (vier.), joka on keskeinen henkilö näyttämöllä. Monilla muilla näyttelijöillä on useita rooleja, kuten esimerkiksi Tapani Kalliomäellä, joka on ensin Lahden historian kuuluisa paskakuski Jepulis Benjami ja 40-luvun alussa Valpon valkoinen virkailija Freedy Kekäläinen. Jepulis Benjami toimii myös kertojana, joka käsiohjelmassakin esittelee näytelmän raamit:
”Tuolla
ratan toisella puolella on paremman väen keskikaupunki. On leveitä
katuja ja suuria kivitaloja. Ja kaupungintalo, jonka alakerroksessa
on poliisilaitos. Lahessa poliiseilla riittää töitä, väkivalta
yleistyy nopeampaan tahtiin ku muissa Suomen kaupunkeissa ja
Vesijärvi toimii hyvänä porttina sisämaan
pirtumarkkinoille.”
Romantiikkaakin
on, ja tietenkin niin, että valkopunainen nuoripari (Miikka
Wallin, Sara Pirhonen) aiheuttaa
hämminkiä varsinkin porvariperheen
vanhemmille. Otso
Kekki puolestaan menee naimisiin Venäjältä Suomeen tulleen Vera
Popovan (Saana
Hyvärinen)
kanssa ja omat takapuheensa sekin aiheuttaa (kuva
häistä).
Mielenkiintoinen
yksityiskohta on, että keväällä 1918 Reunanpalstalla oli
valkoisten vapaussotaan avuksi tulleiden saksalaisten tukikohta. Saksalaisten kenttäkeittiöstä
Reunanpalstan asukkaatkin saivat ruokaa, ja matkojenkin päästä
tultiin sapuskaa hakemaan, kun kaupoista olivat elintarvikkeet
loppu. Saksalaisten esikunta oli majoittunut Kiirolan saunan
rakennukseen. Reunanpalstan nimi tuli ilmeisesti siitä, että
korttelissa oli Juho
Reunan
omistama palsta, josta Reuna teki vuokrasopimuksia tonteista ainakin
seuraavien kanssa: ajuri Anton
Kivistö,
työmies Kustaa
Rimminen, Aleksanteri Järvinen, Karl Nieminen,
seppä Karl
Lampén, Juho Perttilä,
ajuri Kalle
Willgren, Erik Virtanen,
ajuri Emil
Kivistö.
kari.naskinen@gmail.com