Helsingissä järjestettiin heinä-elokuun vaihteessa 1962 Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII rauhan ja ystävyyden festivaali. Se oli sitä aikaa, kun oli kylmä sota, olivat itä ja länsi, ja varsinkin Neuvostoliitto-vetoinen itäblokki eli omaa erilaista elämäänsä. Sosialismiin suuntautunut nuoriso halusi kuitenkin rikkoa jyrkkiä asetelmia, ja nämä kahden vuoden välein pidetyt festivaalit palvelivat tätä tarkoitusta. Ennen Helsinkiä ne oli järjestetty jo Prahassa, Budapestissä, Itä-Berliinissä, Bukarestissa, Varsovassa, Moskovassa ja Wienissä. Kun Demokraattisen nuorison maailmanliitto ja International Union of Student sitten päätyivät ehdottamaan, että seuraava festivaali pidettäisiin Helsingissä, se ei oikein Suomelle heti sopinut. Urho Kekkonen sekä Sukselaisen ja Miettusen hallitukset eivät pitäneet sosialistiseksi leimautunutta tapahtumaa soveliaana. Vaikka Yya-sopimus Neuvostoliiton kanssa oli, niin suuntautuminen läntiseen ajatusmaailmaan oli tärkeää.
Kekkosenkin oli kuitenkin antauduttava, kun järjestäjätahojen tukena oli suuri ja mahtava NKP. Lopullisen päätöksen isäntäkaupungista teki Neuvostoliiton nuorisojärjestöjen komitea Komsomol, eikä siinä enää sitten ollut nokan koputtamista. Keskeinen kotimainen järjestäjäorganisaatio oli SKDL:n nuorisojärjestö Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL, nykyinen Vasemmistonuoret).
Silloin 60 vuotta sitten sain tietoa festivaalista luultavasti TPSL:n Päivän Sanomista, jota isä kävi välillä ostamassa rautatieaseman kioskista. SKDL:n ja SKP:n Kansan Uutisissakin tietenkin oli juttuja, mutta muut lehdet raportoivat festivaalista vain joidenkin järjestyshäiriöiden yhteydessä. Noihin aikoihin kaikki ”tiedostavat nuoret” olivat idealistisia vasemmistolaisia maailmanparantajia, mutta Helsinkiin oli liian pitkä matka linja-autolla tai junalla, eikä ajokorttia ollut – ja missä sitä yötäkään olisi siellä ollut. Paljon oli silti porukkaa, ennätysmäisesti 137 maasta noin 14 000 virallista edustajaa. Kymmenen vuotta aiemmin oli Helsingin olympiakisoissa ollut edustajia 69 maasta.
Yksistään Neuvostoliiton delegaatiossa oli 700 henkeä, joukossa myös kosmonautti Juri Gagarin, ”vihainen nuori runoilija” Jevgeni Jevtushenko ja korkeushypyn maailmanennätysmies Valeri Brumel. Myös astronautti John Glenn oli kutsuttu esiintymään yhdessä Gagarinin kanssa, mutta ei tullut.
Lehtitietojen mukaan yleisöä oli esimerkiksi päätöstapahtumassa Kaivopuistossa noin 40 000. Kaikkiaan erilaisia tilaisuuksia oli yli tuhat ja hauskaakin oli, sillä täytyihän ilo ottaa irti ja siinä auttoivat halvat muotijuomat Egri Bikaver ja Liebfraumilch. Varsinainen ongelma oli se, että festivaalin alkuvaiheessa känniläiset porvarinuoret kivittivät ja pahoinpitelivät festivaalivieraita ja huusivat kommunisminvastaisia iskulauseita. Tämä otti Kekkosta päähän ja elokuun 2. päivänä hän antoi tiedotteen, jossa moitti ankarasti pääkaupungin nuorisopiirejä "meitä suomalaisia hävettävän käyttäytymisen johdosta". Ulkopuolisten hulinointi ja öykkäröinti käänsivätkin yleisen mielipiteen tapahtuman puolelle. Kekkonen oli festivaalin ajan Kultarannassa, mutta kävi kuitenkin yhdessä unkarilaisten kansantanssiesityksessä, jossa hänelle kiedottiin festivaaliliina kaulaan.
Tunnelma oli tämän takia myös hieman jännittynyt ja tämä purkautui muutamiin nuorison mellakointeihin kaupungin keskustassa. Lättähattujen öisistä hulinoinnista raportoitiin sekä Moskovaan että Washingtoniin. Joka tapauksessa nämä kaksi festivaalia, ensin Wienissä ja nyt Helsingissä, edustivat sitä Neuvostoliiton avoimempaa politiikkaa, josta Nikita Hrushtshovin aikana käytettiin termiä ”suojasää”. Kaksi vuotta myöhemmin se sitten muuttui Leonid Brezhnevin myötä räntäsääksi. Rauhan ja ystävyyden festivaaleillekin tuli vähän pitempi tauko, mutta Sofiassa ne järjestettiin 1968. Viimeksi ne olivat Sotshissa 2017.
CIA:n jo mainitsin, ja sillä oli myös aktiivinen tehtävä Helsingissä, kun se rahoitti samanaikaisesti vastafestivaalia ja julkaisi kolmella kielellä ilmestynyttä lehteä Festival’s Free Tribune, päätoimittajana Juhani Rinne (Antti Rinteen isä). Vastafestivaalin muita järjestäjiä olivat The Program for American Culture, sveitsiläisnuorten Swiss Center, muutamat uskonnolliset järjestöt sekä joitakin sosiaalidemokraattisia järjestöjä. Propagandatarkoituksessa pyrittiin järjestämään myös festivaalin osanottajien loikkauksia länteen.
Yksi elokuvakin on Helsingin festivaalista tehty, mutta Taru Mäkelän ohjaama Mieletön elokuu (2013) on surkea hömpötti.
kari.naskinen@gmail.com