Pitkä odotus on paras odotus

Herra Godot taitaa olla tunnetumpi kuin Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee (1949), jossa Godot esiintyy. Kulttuuriesseissä ja muissakin sopivissa kirjoituksissa käsitellään herra Godot´a vertauskuvallisesti usein, kun otetaan esille jonkin henkilön tai asian toivottava tuleminen tai toteutuminen. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden sekä Tampereen Teatterin yhteistyönä tehdyssä näytelmässä herra Godot´a odottavat Martti Suosalo ja hänen Kiviä taskussa -kumppaninsa Mika Nuojua. Tämän viikon ajan on Espoossa kuvattu esitys nähtävänä myös verkossa (15 euroa).

Odottaminen kestää ja kestää. Ennen väliaikaa Godot´n palveluksessa oleva vuohipaimenpoika käy sanomassa, että Godot ei tule tänään, mutta tulee huomenna. Näytelmän lopulla toisen päivän iltana poika käy sanomassa, että ei Godot tule tänäänkään, mutta tulee huomenna. Ei tule. Odottamista ei palkita. On kuitenkin jotain toivoa paremmasta, jota ehkä herra Godot´n mukana tulisi.

Irlantilainen Beckett kirjoitti absurdin näytelmänsä maailmansodan jälkeen, jolloin taas kerran oli pakko odottaa jotain parempaa. Näinhän asiat ihmisillä aina ovat. Joku odottaa Jeesusta, joku lottovoittoa, jalkapallofanit Huuhkajien selviytymistä MM-kisoihin jne. Tällä hetkellä Suomen kansa odottaa Naton pääsihteerin Jens Stoltenbergin ilmoitusta siitä, hyväksytäänkö meidät Naton jäseneksi jne. Aina on jotain odottamista ja sen myötä tarkoitusta elämässä. Stoltenbergin ilmoitukseen saattaa kuitenkin mennä vielä pitkään, mutta kuten Didi näytelmässä sanoo, ”pitkä odotus on paras odotus”.

Didi ja Gogo ovat kaveruksia 50 vuoden ajalta, näyttävät kodittomilta tai joka tapauksessa huonossa asemassa olevilta (teatterin kuvassa he ovat paremmin pukeutuneita kuin näytelmässä). Godot on pyytänyt heitä odottamaan puun edessä. Kun odotus lopulta alkaa tuntua turhalta, Gogo suunnittelee hirttäytymistä puunoksaan, mutta hirttonaruksi löytyisi vain hänen vyönsä ja sekin vaikuttaa liian heikolta. Hirttoköysi sen sijaan on jo kaulassaan ohikulkevan herra Pozzon laukunkantajalla Luckylla.

Suosalo on esityksen moottori. Tunnetulla tavallaan hän on mestari niin puheilmaisussa, elekielessä kuin liikehdinnässä. Nuojuan rooli on jonkin verran vaimeampi, mutta erinomaisesti tämä ennestään hyvin yhteen hioutunut parivaljakko työnsä tekee. Ville Majamaan näyttelemä Pozzo selvästi omistaa Luckyn (Tomi Alatalo), jonka hieno soolo tässä tragikomediassa on hauska monologi (teknisestikin) omasta ajattelustaan.

Tunnettu englantilainen teatterimies Peter Brook on sanonut, että Beckettin näytelmillä on idioottien ja panssarivaunujen ominaislaatu. Niitä voi ampua ja niitä voi heitellä kermakakuilla, mutta ne vain jatkavat kulkuaan. Eikä paremman maailman odottaminen lopu koskaan - ”itkun määrä maailmassa on vakio”, sanoo Gogo.

Hauskaakin silti on. Reita Lounatvuoren uusi suomennos ja Pentti Kotkaniemen ohjaus tekevät dialogista ja miestenvälisestä muusta kanssakäymisestä riemastuttavaa. Esimerkiksi kun Didi ja Gogo ajankulukseen keksivät, että millä sanoilla he toisiaan pystyisivät haukkumaan; toinen sanoo lopulta toista kretiiniksi eli älyllisesti vajavaiseksi jääneeksi ihmiseksi, niin toinen vastaa samalla mitalla: kriitikko.

Näytelmän tapahtumapaikka on Ranska. Beckettin sukujuuret olivat Ranskasta, jossa kirjailija itsekin paljon oli, natsimiehityksen aikana vastarintaliikkeessäkin. Näytelmän hän myös alunperin kirjoitti ranskaksi. Didin ja Gogon puheissa vilahtavat Laval, Mosel ja Perpingnan, ja sokeutunut Pozzo tarjoaa heille 400 frangia siitä, että he nostaisivat Pozzon maasta ylös. Mutta kuka on Pozzo ja ketä tämä vastenmielinen valtias pitää köydenpäässä, joka Luckyn kaulassa päättyy hirttosilmukkaan? Hitlerkö, jonka kuritusköydessä ranskalaiset olivat? Tämä hirmuhallitsija kuitenkin sokeutuu väliajan jälkeen. Milloinkahan Ukrainassa saadaan syntymään väliaika/välirauha?

kari.naskinen@gmail.com