Karl-Oskar ja Kristina Nilssonin matka kolmen lapsensa kanssa pienestä Duvemålan kylästä Amerikkaan ja asettautuminen sinne on sisältönä Vilhelm Mobergin isossa romaanisarjassa (1949-59), josta Ruotsissa on tehty taas uusi elokuva Maastamuuttajat. Tällä kertaa toteutus on jäänyt laihaksi, ja tämän joudun sanomaan, koska vastikään olen katsonut television SF-kanalenilta Jan Troellin kaksiosaisen elokuvan (1971-72) aiheesta ja se on elokuvaeepos, jonkalaista kokonaisuutta tämä Erik Poppen uusi elokuva vain raapaisee. Troellin elokuvien yhteispituus on 6,5 tuntia, tämän uuden 2,5 tuntia. Seuraavan kerran Troellin kaksoiselokuvan ensimmäisen osan näkee keskiviikkona 16.2. klo 12.45 ja toisen osan torstaina 17.2. klo 12.50 (SF-kanalen).
Ruotsalaisesta sisusta uusikin elokuva
kertoo. Periksiantamattomuutta ja valtavaa sopeutumista edellytti,
kun oli jätettävä
koti
ja lähisukulaiset. Lähtö hevoskärryillä kotoa on elokuvassa
täyttä draamaa ja tunnetta. Isä jää pihaan katsomaan, äiti
katsoo ehkä akkunasta, sillä hän ei hyväksy lähtöä ja on
suutuspäissään. Sinne menevät, eivätkä koskaan tule takaisin.
Pääsevätkö edes Amerikkaan vai uppoavatko mereen, sanoo äiti, ja
eikös siellä ole niitä intiaanejakin.
Laivamatka
alkaa 1849 Karslhamnin satamasta ja kestää kymmenen viikkoa.
Kaikki
matkalaiset eivät elossa kestä, vaan
kolera vie ja ruumit heitetään laidan yli. Nämä alkuvaiheet
elokuvassa kelataan pikapikaa,
ja tapahtumia ennen matkaa näytetään vain
takaumina. On nälkä, lato palaa poroksi ja tuhoaa siellä olleen
viljasadon ja pappi haukkuu saarnassaan Amerikkaan lähtöä
suunnittelevia. Elämä on yhtä helvettiä, ja Karl-Oskar
tekee lähtöpäätöksen.
Mies tekee tällaiset isot
päätökset, mutta Erik Poppen elokuvassa päähenkilö on kuitenkin
Kristina. Hänen
sisäisiä monologejaan kuullaan pitkin elokuvaa. Kristinan
fyysinen ja henkinen kestävyys
on koetuksella. Miksi Jumala rankaisee meitä? Emmehän me mitään
pahaa ole tehneet. Sitten vielä sekin, että ”nainen vaietkoon
seurakunnassa”, joten ruotsalaisseurakunnan perustamaan kouluun
Minnesotassa ei
Karl-Oskarin
ja Kristinan vanhinta tytärtä meinata päästää tarpeetonta
lukutaitoa oppimaan.
Fyysisesti suurimman työn uudisraivaajana tekee tietenkin Karl-Oskar. Sitä työtä ei kuitenkaan paljon kuvata, ei esimerkiksi niitä ankaria talvia, joita Troellin elokuvissa käytiin hyvin läpi
Kristinan
matka Amerikkaan on myös sisäinen, vaikkakin
koettelemus, niin myös vapauttava. Elokuvan täydennysnimi on
Viimeinen
kirje Ruotsiin, sen
kirjoittaa
kouluun
lopulta päässyt Lill-Märta
äitinsä sanelemana tämän kuolinvuoteella 1856. Unelma vapaudesta
oli toteutunut, äiti ja isä olivat pystyneet antamaan lapsilleen
paremman elämän, eikä Kristinan kuolema johtunut
maastamuutosta.
Mestariteos ei elokuva kuitenkaan ole. Sellaisen ehti Jan Troell jo tehdä.
kari.naskinen@gmail.com