Jos
Guillermo del Toron
ohjaama
Nightmare
Alley (2021)
olisi mustavalkoinen, se istuisi aivan täydellisesti Hollywoodin
sodanjälkeisten mustanpuhuvien rikoselokuvien sarjaan. Synkkää on,
valoa ei
näy missään. Kiertävää tivolia johtava Willem
Dafoe täsmentää
ajankohdan lyhyellä tokaisulla: ”Se pieni Chaplinin
näköinen
mies valtasi Puolan.” Tivoli
on kaiken
kaameudun vertauskuvana,
siellä
ihmisille esitellään erilaisia
kummallisuuksia, kuten pirtuliemeen säilötty vauva ja ooppiumilla
hulluksi tehty mies, joka tappaa kanoja puremalla niiden kaulat
poikki. Kummitustalossa on yksi seinä maalattu täyteen silmiä,
jotka muistuttavat
Salvador Dalin
unikohtauksen kuvitusta Alfred
Hitchcockin
Noidutussa
(1945), jonka sattumalta katsoin pari viikkoa sitten.
Päähenkilö
Stanton Carlisle sopii tähän ympäristöön. Elokuvan alkukohtaus
antaa ymmärtää, että Carlisle on paha ihminen. Hän
pääsee hanttihommiin tivoliin, jossa oppii tarot-korttihuijarilta
temppuja. Siitä ura urkenee ja parin vuoden kuluttua Carlisle on jo
itsenäisenä
yrittäjänä
New
Yorkissa ja edelleen Buffalossa
esiintyen
selvänäkijänä, meediona, mentalistina tai mitä näitä
nykyisinkin käytettäviä nimityksiä tämän alan huiputtajista
onkaan.
Mukaansa
Carlisle
sai
tivolista Mollyn, jota tarvitaan apuriksi huijauksiin. Lisäksi
Carlisle
tapaa psykiatrin, jonka kanssa hän aloittaa yhteistyön.
Huijattaviksi valikoituu miljonäärejä, joiden pään sisään
elämän aikana jumittuneita painajaisia Carlisle alkaa selvittää.
Psykiatrin
todellinen
rooli
on meille katsojille arvoitus.
Stanton
Carlislen
hahmona
Bradley
Cooper on
yllätyshyvä. Tällainen sanonta siksi, että Cooper oli minulle
ennestään aika tuntematon näyttelijä, osunut hetkeksi kohdalle
vain
joissakin
televisiosta tulleissa
höpsöissä
komedioissa.
Nyt
joka tapauksessa erinomainen roolityö omaa unelmaansa toteuttavana
huijarina. Läpimurtorooli kunnon elokuvassa. Cate
Blanchett salaperäisenä
psykiatrina on myös hyvä ja täydentää sitä pahuutta, jolla
tunkeudutaan ihmisten herkimpiin tuntoihin pelkästään
bisnesmielessä. Tämä on ilmeisesti sitä aluetta, joka Amerikassa
aina on ollut pinnalla: vauvasta vaariin käydään terapiassa, ja
onhan tämä muoti levinnyt jo meillekin – kun ennen vitutti,
vedettiin puoli pulloa kossu, nyt masentaa ja mennään
kallonkutistajalle. Stanton Carlislella olisi nykyisin töitä
enemmänkin.
Mollyn
roolissa Rooney
Mara on
sympaattinen, ja hän onkin ollut viime vuosien parhaita
filminäyttelijöitä. Pienemmissäkin
rooleissa on vanhoja, hyviä tuttuja Hollywoodista: Toni
Collette, Richard Jenkins, Tim Blake Nelson, Ron Perlman, David
Strathairn.
Elokuva
kokonaisuudessaan
on
jämerää työtä. Ei mitään suurta eikä ainakaan monimutkaista
filosofista tai moraalista pohdiskelua, vaan suoraviivainen tarina, ja se perimmäinen asia tulee
joka tapauksessa sanotuksi: paha saa palkkansa, joskin
siinä sivussa menee hyviäkin. Tyylilaji on sen verran kova, että
elokuva on kielletty alle 16-vuotiailta. USA:ssa ikäraja on 17
vuotta, koska verta ja väkivaltaa on; sama ikäraja on siellä
määrätty Hytti
numero 6:lle, koska
siinä tupakoidaan, juodaan viinaa ja
kiroillaan.
kari.naskinen@gmail.com