Lokakuun
1. päivänä 1954
tuli Rooman elokuvateattereihin kaksi uutuutta, Roberto
Rossellinin Matka
Italiaan
ja
Federico
Fellinin
Tie. Syyskuussa
Fellini oli saanut elokuvastaan parhaan ohjaajan palkinnon Venetsian
filmifestivaaleilla, joten Tie
oli
iso tapaus sitten Roomassakin. Rossellinin elokuva jäi selvästi
toiseksi sekä kriitikoiden että yleisön taholta. Myöhemmin Matka
Italiaan
on saanut ymmärtävämpää arvostusta, mutta aika läyhänen tarina
se joka tapauksessa on.
Lontoolainen
aviopari Katherine ja Alex ajavat Bentleyllään pitkän matkan
Napolinlahdelle, johon Alex on tullut myymään sedältään
perinnöksi saamaansa taloa. Kahdeksan vuotta kestänyt avioliitto on
kuitenkin kriisissä,
joten elokuva keskittyy tähän ongelmaan. Elokuvan supertähti on
Ingrid
Bergman,
joka tuohon aikaan oli naimisissa Rossellinin kanssa. Katherine
tuntee avioliiton epäonnistuneen, kun lastakaan ei ole syntynyt.
Napolin
kaduilla liikkuessaan Katherinen kaipaus syvenee, kun hän näkee
raskaana olevia naisia ja paljon
lastenvaunuja työntäviä äitejä.
Bergmanin
ja Rossellinin omaa avioliittoa tämä kertomus ei kuitenkaan
ainakaan tältä osin sivua, sillä heidän lapsensa Isabella
oli
syntynyt 1952.
Rossellinin tuotannossa Matka
Italiaan ei
ole samalla tavalla merkkitapaus kuin
hänen ns. neorealistisen kautensa voimakkaasti fasisminvastaiset
elokuvansa heti sotien jälkeen. Realistinen lähestymistapa
näkyy silti tässäkin elokuvassa, jota ei ole kuvattu studiossa,
vaan kaduilla ja muilla todellisilla tapahtumapaikoilla. Ingrig
Bergman liikkuu Napolissa tavallisten kadunkulkijoiden seassa ja
kaupungin äänet kuuluvat. Ote
on modernin rento, vaikka Katherinen suonissa jyskyttääkin.
Voi kai sanoa, että tästä ei ollut enää pitkä matka Ranskan
uuteen aaltoon, jonka alkupisteet olivat Francois
Truffautin 400
kepposta (1959)
ja Jean-Luc
Godardin Viimeiseen
hengenvetoon (1960).
Näin Matka
Italiaan näyttäytyy
eräänlaisena siltana kahden tyylisuunnan välillä.
Italian
matkailuministeriö ja Napolin matkailutoimisto olivat varmaan
haltioissaan, sillä elokuva on kuin matkailumainos: Ingrid Bergman
kiertelemässä Pompeijissa, Napolin arkeologisessa museossa, Apollon
temppelissä, Fontanellan katakombeissa, Campi
Flegrein palavilla
rikkilähteillä ja taustalla näkyy tietenkin Vesuvius. Alex
puolestaan piipahtaa ravintolassa, jonka ovenpielessä on laatta
siitä, että ravintola on saanut Skål
International -järjestöltä
matkailualan palkinnon. Mikä lienee, mutta skål
Ingrid Bergmanin kunniaksi.
Kun George Sandersin esittämä Alex häipyy pariksi päiväksi Caprille, Katherine viettää ne päivät Napolissa. Yhtenä päivänä menee ohi jonkun Don Pasqualen hautajaissaatto. Enempää ei selviä, mutta se on tuttu juttu, että säveltäjä Gaetano Donizetti asui Napolissa ja sieltä lähdettyään syntyi muutaman vuoden kuluttua ooppera Don Pasquale (1843). Suomen Kansallisoopperan ohjelmistoon se tulee taas 18.3., jos korona suo.
Elokuvan lopussa on isompikin kulkue, kun kaupungissa vietetään marttyyrikuoleman kokeneen pyhimyspiispan Januariuksen vuotuista muistojuhlaa. Tämä huipentaa myös Katherinan ja Alexin Napolin-matkan. He tajuavat tuon ison uskonnollisen tapahtuman aikana, että eikö tässä heidän kohdallaan sittenkin olla kovin vähäpätöisen asian kanssa tekemisissä. Vai tapahtuuko peräti ihme, kuten Napolin suojeluspyhimykseltä säilytetylle verelle, joka aina välillä muuttuu jähmettyneestä olomuodostaan nesteeksi? Halataan, elämä jatkuu. Nähdä Napoli ja kuolla. Niinhän Johann Wolfgang von Goethekin kirjoitti siellä 1787 oleskeltuaan, että Napoli on paratiisi, ja Ingrid Bergmanin tavoin hänkin kävi Pompeijissa ja Vesuviuksella.
Rauhallisen musiikin elokuvaan sävelsi ohjaajan kaksi vuotta nuorempi veli Renzo Rossellini ja sen esitti Rooman sinfoniaorkesteri.
kari.naskinen@gmail.com