Lahden rumin kohta

Päijät-Hämeen tutkimusseuran 34. vuosikirjan teemana on tänä vuonna ympäristö, joka elää aina vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa. Parhaana esimerkkinä tästä on ihmisen itse rakentama ympäristö. Se voi olla onnistunutta tai epäonnistunutta. Kirjassa estetiikan professori Arto Haapala Helsingin ylippistosta kirjoittaa kauneudesta ja rumuudesta rakennetussa kaupunkiympäristössä. Lahti on Haapalalle tuttu, sillä hän on ollut pitkään mukana 1993 Lahteen perustetussa Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutissa ja järjestänyt täällä monia tieteellisiä tapahtumia. Kauniiksi miellettävistä asioista ja kohteista Haapala mainitsee esimerkkeinä näkymät Kolin huipulta, Saaristomeren, näkymät Vesijärvelle sataman suunnasta ja Salpausselän kangasmetsät.

Kauneutta löytyy myös rakennettuna, kuten Lahdestakin, joskin kysymys on usein henkilökohtaisista mieltymyksistä, eikä täyttä varmuutta ole: ”Sibeliustalo on kaunis – vai onko? Hyppyrimäet ovat kauniita – vai ovatko? Eliel Saarisen suunnittelema kaupungintalo ainakin on kaunis – vai onko sittenkään?”

Yhden rumankin kohdan Haapala ottaa esille ja osuu ehdottomasti oikeaan. Kerran Lahdessa toteutetun tutkimushankkeen puitteissa Haapala oli jutellut kollegoidensa kanssa Lahden rumimmista paikoista, ja yhdeksi sellaiseksi nousi Vapaudenkadun pätkä Vesijärvenkadun ja Kauppakadun välisellä osalla: ”Kauppakeskus Trion takana oleva kohta on synkkä ja pimeä, yöaikaan jopa pelottava – ylipäätään vastenmielinen ja ruma. Näin uskoisin monen ajattelevan. Mutta mielikuvitusta ei tarvitse kovin paljon pinnistää voidakseen päätyä aivan toisenlaiseen arvioon: ehkä tuo kohta onkin karu ja jännittävä, ei lainkaan ruma.”

Kyllä se ruma ja synkkä on. Ei ole edes valoisia näyteikkunoita, vaan niiden sijasta iso aukko kauppakeskuksen lastauslaitureille ja kaksi ajoaukkoa parkkihalliin. Katu on kapea ja molemmin puolin korkeat talot, jotka pimittävät auringonvalon.

Otin valokuvan idästä länteen, josta suunnasta katu ylikulkusillan alta kohti Vesijärvenkadun risteystä on sentään jonkin verran lupauksia antava, koska katu nousee loivasti ylöspäin valoon. Päinvastaisesta suunnasta näkymä on rumempi, sillä katu laskeutuu alaspäin tummuuteen.

Monet pitävät Ristinkirkkoakin rumana. Sitä ei pelasta edes suunnittelijan nimi Alvar Aalto. Vanhat lahtelaiset eivät edelleenkään anna anteeksi vanhan puukirkon purkamista Aallon tiililaatikon tieltä. Haapala ei kuitenkaan sijoita Ristinkirkkoa rumien listalle, vaan pitää sen asemaa ja arkkitehtonista merkitystä kiistämättömänä.

Sibeliustalosta Haapala sanoo, että se istuu paikkaansa hyvin ja on hienosti Vesijärven ranta-aluetta indentifioiva monumentti, jonka omanlainen kauneus ajan myötä vain vahvistuu. Eri ihmisten näkemykset tasaantuvat vähitellen ja arvoarvostelmat yhdenmukaistuvat, mikä johtaa siihen, että rakennuksesta tulee tuttu ja turvallinen.

UUSIA ASKELIA KOHTI
PAREMPAA YMPÄRISTÖÄ

Tutkimusseuran kirjassa on 14 asiantuntija-artikkelia, joiden yksi yhteinen nimittäjä on Lahden asema Euroopan ympäristöpääkaupunkina 2021. Kirjassa tarkastellaan päijäthämäläistä ympäristöä eri näkökulmista. Monipuolinen kattaus ulottuu Haapalan kaupunkiestetiikasta Mankalan koskien kulttuurihistoriaan, luonnonsuojeluun kansalaistoimintana, lintujen tarkkailuun ja hoitoon sekä tiede- ja ympäristökasvatukseen Lahdessa. Viimeisessä artikkelissa kerrotaan Lahden vaiheista kohti ympäristöpääkaupunkiutta. Tie ei aina ole ollut helppo, mutta nyt asukkaat voivat olla ylpeitä ja ottaa rohkeasti uusia askelia kohti entistä puhtaampaa ja parempaa yhteistä ympäristöä. Kirjan ovat toimittaneet Heidi Andersson, Senja Jouttimäki ja Matti Oijala.

kari.naskinen@gmail.com