Paha saa palkkansa, mutta entä hyvä

Lassi Nummen seura on julkaissut kirjan Hyvyys, jossa 14 kirjoittajan esseissä valotetaan hyvyyttä paitsi itse koetun, myös kaunokirjallisuuden, filosofian ja Vuorisaarnan kautta. Esseet peilautuvat kulttuuriin ja yhteiskuntaan, ja niissä otetaan kantaa myös poikkeusaikaan, jona ne ovat syntyneet. Esseekokoelman on toimittanut seuran puheenjohtaja Katriina Kajannes.

Hannu Salama -seuran puheenjohtaja Jussi Niinenmaa kirjoittaa vanhan sanonnan olevan, että paha kyllä saa palkkansa. Ei tietenkään aina, mutta ei hyväkään. Niinenmaa, myös entinen F.E. Sillanpään seuran puheenjohtaja, ottaa esimerkkejä kaunokirjallisuudesta:

F.E. Sillanpään Nuorena nukkuneen (1931) päähenkilö on orpotyttö Silja Salmelus, joka pyrkii miellyttämään kaikkia ja tekemään kaikille hyvää. Silja kuitenkin epäonnistuu suunnilleen kaikessa, mihin ryhtyy, ja juuri aikuisikään päästyään sairastuu vakavasti ja menehtyy.

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) Urho Hietanen on porukkahengen nostattaja, joka puolustaa eri vaiheissa jotenkin syrjään jäämässä olevia tovereitaan. Sodan loppuvaiheissa Hietanen lähtee sirpalemontusta pelastamaan pakokauhuun joutunutta, haavoittunutta alokasta, mutta sokeutuu itse kranaatinsirpaleesta. Kun Hietanen vielä tästä huolimatta yrittää pelastaa toisia haavoittuneita sairaankuljetusautosta, hän saa surmansa luotisuihkussa.

Kalle Päätalon Höylin miehessä (1970) on Mikko Puurto päättänyt sotien jälkeen ruveta omatoimiseksi sosiaalityöntekijäksi. Pienellä paikkakunnalla hän jakaa omat säästönsä avuntarpeessa oleville. Mikon rahojen kärkkyjiksi ilmaantuu kuitenkin muitakin, ja suoranaisen murhasuunnitelmankin hän välttää. Eikä Mikko hyväntekeväisyydestään kiitosta saa.

Erilaisissa onnellisuusvertailussa Suomi on aina kärjessä. Asiat ovat meillä keskimäärin paremmin kuin muualla. Tästä huolimatta valitetaan jatkuvasti. – Tulis vittu sota ni loppus nariseminen. Tuttu sanonta ja pelkästään ajatuksellisella tasolla aivan oikea. Tämä ei enää ole Niinenmaan tekstiä, mutta tällaistahan tämä on. On työttömyyttä, köyhyyttä, epätasa-arvoa ja kaikkea sellaista, joka sattuu osumaan narisijan omalle kohdalle. Joskus maitopurkkien avautuminen on huonoa, joskus sähköpotkulauta on jätetty huonosti keskelle jalkakäytävää tai joku ei saa riittävän nopeaa palvelua terveyskeskuksen ajanvarauksessa. Tästä huolimatta pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamalli on paras mahdollinen.

PAHAAKIN TARVITAAN

Täydellistä autuutta on kuitenkin mahdoton saavuttaa. Hyvään pyritään, mutta pahuus on usein esteenä. Toisekseen hyvyys tarvitsee joskus pahuuden avukseen. Tyypillinen esimerkki on pasifismi, joka absoluuttisena ihanteena ei toimi. Miten olisi käynyt, jos Suomi olisi syksyllä 1939 julistautunut pasifistiseksi valtioksi? Ei tarvitse pitkään pohtia, kun saa itseltään vastauksen, että huonosti. Onneksi oli kuitenkin käytettävissä pahuuden voima eli armeija.

Puolustussota on siis hyvä asia. Mutta kuinka pitkälle? Talvi- ja jatkosodissa kaatui 100 000 suomalaista, pala maata menetettiin viholliselle, mutta itsenäisyys säilyi – eli hyvä juttu. Entä mihin asti olisi voitu mennä? Olisiko puolustussota ollut edelleen perusteltavissa, jos kaatuneita olisi tullut miljoona, kaksi miljoonaa, tai kaksi miljoonaa ja lisäksi kaksi miljoonaa siviiliä? Onko valtion itsenäisyys tärkeämpää kuin sen ihmisten elämät? Miksi ihmisten uhraaminen talvi- ja jatkosodissa oli tärkeämpää kuin antautuminen Neuvostoliitolle ilman yhdenkään elämän menettämistä? Jos olisin 80 vuotta sitten elänyt ja minulta olisi kysytty, valitsenko isäni kuoleman vai Suomen liittämisen Neuvostoliittoon, olisi vastaus ollut ilman muuta jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta.

Pasifismi on samanlainen aate kuin kommunismi. Molemmat toimisivat vain, jos maailman kaikki valtiot ja kaikki ihmiset hyväksyisivät, että näillä mennään. Mutta ei mennä, koska valtiot ja ihmiset ovat pahoja. Leo Trotski oli oppinut tämän vasta ollessaan maanpaossa Meksikossa, jossa hän sanoi, että on kuitenkin uskottava sellaiseen, minkä ei edes tiedä olevan olemassa, sellaiseen, jonka ääriviivoja saati sisältöä ei osaa aavistaakaan.

Iso ongelma on itsekkyys. Suomessa on jopa perustettu puolue, jonka tärkein poliittinen aate on suvaitsemattomuus kaikkea vähänkin vieraampaa kohtaan. Helsingissä puhutaan imagohaitasta, kun romanialaiset kerjäläiset istuvat kadulla kerjäämässä. Sellaiset resupekat eivät sovi Pohjolan valkoisen kaupungin katukuvaan. Pääministerinä ollessaan Matti Vanhanen (Kesk) sanoi politiikan toimittajien tilaisuudessa 2010, että koska kerjäämistä ei saada kuriin lainsäädännöllä, niin ihmisten pitäisi vain lopettaa niille rahan antaminen. Tämä tekisi lopun kerjäämisestä muutamassa viikossa.

”Vetoan siihen, että näin toimittaisiin. Se vaatii jokaiselta vain tämmöisen päätöksen. Ei anneta rahaa. Se loppuu siihen”, Vanhanen sanoi Yle Uutisten mukaan keväällä 2010. Samaa mieltä oli silloinen kaupunginjohtaja Jussi Pajunen (Kok).

Imagohaitoista kärsivät nykyisin myös Välimeren pohjoispuolella olevat maat. Siellä on alueita ja varsinkin pieniä saaria, joiden pääelinkeino on vaihtunut kalastuksesta turismiin, mutta nyt tätä uutta elinkeinoa haittaa pakolaisvyöry Välimeren yli Afrikasta. Imagohaitta matkailumaineelle syntyy siitä, että mustia pakolaisia on alkanut näkyä liikaa. Edes surkeilta lautoiltaan tai hajonneista veneistään mereen jääneitä pakolaisia ei pidä pelastaa – uikoot takaisin tai hukkukoot, mutta tänne ette tule.

TEKOPYHÄ, TEKOHYVÄ

Usein pahuus voittaakin hyvyyden. Näitä asioita paljon käsittelevä Raamattukin on tekopyhä – tai tekohyvä –, jossa yritetään vakuuttaa, että ”kuka voi tehdä teille pahaa, jos te kiihkeästi pyritte tekemään hyvää?” Toisen posken kääntäminen on huono neuvo. Sitä paitsi uskovaisille uskotellaan, että jokainen on syntinen jo syntyessään, ”synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun”. (1. Pietarin kirje 3:13 ja Psalmit 51:7)

Jos Raamatun kuvaama Jumala olisi olemassa, ei pahuutta pitäisi ollakaan. Vai mitä se Jumala siellä jossakin oikein ajattelee – antaa Pahan tehdä tekojaan, jotta hänen Hyvänsä näyttäisi oikein hyvältä. On sallinut Hitlerin, Maon, Stalinin, Suharton ja kumppanien touhuta vapaasti, eikä ole korvaansa lotkauttanut.

Yksi pahuuden symboli on ollut Adolf Eichmann. Hollantilainen historioitsija Rutger Bregman saa kuitenkin Eichmannin väännetyksi lähtökohdiltaan hyväksi ihmiseksi bestsellerkirjassaan Hyvän historia (2020). Eichmann ei ollutkaan mikään tärähtänyt byrokraatti, vaan vakaumuksensa perusteella hyvän puolesta toiminut fanaatikko. Bregman kirjoittaa: ”Eichmann teki pahaa, koska hän ajatteli tekevänsä hyvää.”

Eichmann oli siis omasta mielestään vakaumuksellinen hyvä ihminen, koska hän teki hyvää putsaamalla pois kuusi miljoonaa pahaa ihmistä, Valtakunnan vihollisia.

Kun tätä logiikkaa kelaa lisää, pääsee sellaiseenkin tulokseen, että Adolf Hitler ei ollut yhtä paha ihminen kuin Josif Stalin. Samoilla Eichmannin perusteilla Hitler antoi määräyksen puhdistaa Saksa vieraslajeista, kun taas Stalin tapatti omaa lajiaan edustaneita ihmisiä, joten hän oli vielä pykälää pahempi.

kari.naskinen@gmail.com