Lahden kaupunginteatterin uutuusnäytelmässä Kulta, ollaan kotona (suomenkielinen kantaesitys) on kotirouvaksi jättäytynyt Judy siirtynyt ihailemaansa 1950-luvun elämänmuotoon. Valitsi vapaaehtoisen irtisanoutumisen finanssialan työpaikastaan, sai puolen vuoden palkkarahat ja muutti kotinsakin 50-luvun tyyliseksi. Aviomies Johnny meni tähän höpsötykseen mukaan, vaihtoi autonsa 50-luvun Morrikseen ja tunsi olonsa mukavaksi, kun huusholli oli aina putipuhdas, töistä kotiin tulevalta mieheltä vaimo riisui kengät ja pani tohvelit tilalle, antoi drymartinin ja hymyili kuin Hangon keksi.
Onnellisuutta on, mutta kun kolme vuotta oli kulunut, pariskunnan taloudellinen tilanne vaikeutuu. Tuossa vaiheessa Judyn äiti Sylvia (Lumikki Väinämö) pitää näytelmän parhaassa kohtauksessa railakkaan monologin, jossa huutaa, että 50-luku oli kaamea. Hän tietää, kun on sen kokenut. Nostalgia on sairaus, sanoo äiti, jonka pitkän saarnan olisi voinut painaa vaikka käsiohjelmaankin.
Ennenkö oli kaikki hyvin? Ei ollut. Englantilaisen Laura Waden (s. 1977) näytelmässä Sylvia muistelee 50-luvun sodanjälkeistä vaikeaa aikaa, kun kunnon ruuasta oli pulaa ja asumisolot olivat surkeita. Näinhän se oli meilläkin. Työ- ja kouluviikot olivat kuusipäiväisiä, eikä kotiin ollut varaa jäädä muilla kuin varakkaampien perheiden äideillä.
Koska näytelmän toinen keskeinen aihealue on naisen asema yhteiskunnassa, niin sitä ei kuitenkaan nosteta esille, että kun perheenäiti 50-luvulla ja myöhemminkin palasi töistä kauppakassia kantaen kotiin, alkoi siellä toinen työrupeama. Duunariperheessä äidin työviikkonsa oli seitsemän päivää. Nyt Judylla ja Johnnylla sen sijaan on varaa leikkiä 50-lukulaisuutta vaihtamalla keittiöön vanhanmallisen, hurisevan kompressorijääkaapin, kuvaputkitelevision, singlelevyjä toistavan levysoittimen ja tähän malliin.
Koska näytelmän toinen aihealue on naisen asema yhteiskunnassa, tulevat esille ne epäkohdat, jotka nyttemmin ovat suureksi osaksi vähentyneet. Judyn ja Johnnyn perhetuttu Marcus (Jori Halttunen) hyllytetään töistä, koska hän on syyllistynyt työpaikallaan seksuaaliseen häirintään. Eletään siis nykypäivää, vaikka Judy ja Johnny huseeraavat 50-luvun henkeen. Marcus ei käsitä, että alaista ei saa tämän työtä kiittäessään taputtaa olkapäälle tai ei ainakaan kovin alhaalle selkään. Enää ei kuitenkaan olla siinä filosofi Immanuel Kantin 150 vuoden takaisessa ajattelussa, että kansalaisella piti olla sellaista omaisuutta, jonka avulla hän ansaitse elantonsa ja arvonantonsa. Äänestykseen kelvollisiksi täyskansalaisiksi Kant määritteli vain varakkaat ja valtion palveluksessa olevat miehet. Naiset hän sulki ulos poliittisesta toiminnasta ”luonnollisten” syiden vuoksi.
Sukupuoli- ja luokkaerot tulevat näytelmässä hyvin esille. Johnny on kiinteistönvälittäjä, jonka esihenkilö Alex (Raisa Vattulainen) on moderni nainen. Johnny on ihastunut häneen, mutta ei sen enempää, eikä Alex edes ole huomannut sellaista, koska vain työntekijöiden kuukausiraporteilla ja muilla sellaisilla on hänelle jotain merkitystä. Marcuksen vaimo Fran (Anna Pitkämäki) on josain välimaastossa, ymmärtää maailman muuttumista, mutta on sen verran tavallinen ihminen, ettei ota jyrkkää kantaa suuntaan eikä toiseen.
Näytelmän keskiössä Liisa Vuori ja Teemu Palosaari (kuvassa) tekevät erinomaiset roolit oudoissa asetelmissaan, vaikka näytelmä sinänsä ei ole mitenkään suurta teatteria. Se on joka tapauksessa tyylilajiltaan huvinäytelmä, ja onhan juoniaihekin huvittava. Sen feministinen pohjavire on kuitenkin sellainen, että sopii erinomaisesti varmaankin erilaisten naisporukoiden pikkujoulunäytelmäksi. Kesto vain on turhan pitkä, väliaikoineen 2:45. Täysin tarpeeton on väliajanjälkeinen takauma, jossa kerrotaan Judyn ja Johnnyn ratkaisuun johtaneesta tilanteesta, vaikka se on tullut aivan selväksi jo Tommi Kainulaisen suomentaman ja ohjaaman näytelmän alussa.
kari.naskinen@gmail.com