Televisiosta tuli tiistai-iltana Eino Ruutsalon (19.9.1921 - 2.4.2001) elokuvia, joista kolme kokeellisia lyhytfilmejä. Ruutsalo oli avantgardististen animaatioelokuvien harvinainen tekijä. Ruutsalo kouluttautui New Yorkissa ja Taideakatemiassa Helsingissä kuvataiteilijaksi, ja tämä heijastui selvästi hänen lyhytelokuviinsa, jotka syntyivät, kun hän oli menettänyt kiinnostuksensa perinteiseen kuvakerrontaan. Muutaman mustavalkoisen pitkän elokuvan jälkeen Ruutsalo palasi tavallaan maalariksi ja alkoi maalata suoraan filmille.
Ruutsalon kuuluisin tällainen elokuva on neljän minuutin mittainen Kineettisiä kuvia (1962), joka herätti huomiota kansainvälisestikin. Se nähtiin valmistumisaikanaan monilla festivaaleilla, ja palkittiin ainakin Locarnon festivaaleilla Sveitsissä. Vuonna 2001 sen esityskopio ostettiin Ateneumin Taidemuseon kokoelmiin ja 2003 Pariisin Pompidou-keskuksen kokoelmiin.
Otan asian tässä esille, sillä tunnen sen hyvin, koska nuorena poikana käsittelin kotona kaitafilmejä samalla tekniikalla. Kineettisiä kuvia syntyi kahden vuoden työn tuloksena, siis kaksi vuotta ja elokuvaa neljä minuuttia. Kysymys on sillä tavalla maalaamisesta tai piirtämisestä, että filmin jokainen ruutu on ”taiteiltava” erikseen. Kineettisiä kuvia koostuu yli 7000 yksittäisestä, käsin manipuloidusta ruudusta.
"Käytin erilaisia filmimateriaaleja, negatiivia, positiivia, kirkasta eli puhdasta runkomateriaalia, maalasin yksittäisiä kuvia, piirsin vahattua filmiä rikki ja syövytin hapoilla näin syntyneet kuviot filmiin, kiinnitin erilaisia värikalvoja tai käytin värihuuhteluita, hankasin, raaputin, höyläsin ja rei’itin, kokeilin siis kaikilla mahdollisilla valmistusmenetelmillä, mutta elokuvakameraa en käyttänyt”, selitti Ruutsalo tekniikkaansa.
Minulla prosessi alkoi niin, että osan 8 mm:n kaitafilmistä upotin kylpyammeeseen, jossa oli mahdollisimman kuumaa vettä. Aikansa siellä hauduttuaan filmin muovikalvolta pystyi raapimaan valoherkän emulsiokalvon pois, jolloin jäljelle jäi vain läpinäkyvä filmiaines. Siihen alkoi sitten kuvien tai kuvatusten maalaaminen vesiväreillä, muilla maaleilla, tussilla tai millä tahansa. Osaa filmirullasta en pannut kylpyammeeseen, vaan siihen jäi esimerkiksi yöllä kuvattuja kohtia, joissa näkyi vaikkapa katuvaloja, tähtitaivasta tai mitä milloinkin. Tällainen filmi oli tummaa, joten sitä saattoi kuvioida raaputtamalla, syövyttämällä ja edelleen myös värittämällä. En tehnyt tällaista elokuvaa kahta vuotta, kärsivällisyyttä kesti ehkä viikon tai pari.
Jo tästä selviää, että näissä elokuvissa ei ole minkäänlaista juonta. Ne ovat nonfiguratiivisia taideteoksia. Ruutsalon elokuvissa on lisäksi Otto Donnerin musiikki, vastaavanlaista nonmelodista lajia.
Ruutsalon pitkät, normaalilla kuvaustekniikalla tehdyt elokuvat noudattavat tietyllä tavalla samaa ideaa. Juonet ovat hataria tai ainakin mitäänsanomattomia. Tärkein on kuva, ja Ruutsalo kuvasikin itse elokuvansa. Hän pyrki jonkinlaiseen absoluuttiseen elokuvaan, jossa tärkeintä on elo. Olihan ensin elävä kuva, josta alettiin käyttää nimeä elokuva. Pohjana elämä. Ruutsalo kuvasi eloa, elämää lähes ilman sitä muokkaavaa käsikirjoitusta. Ote oli melkein dokumentaarinen.
Elokuva-analyytikkojen luonnehdinnat Ruutsalon näytelmäelokuvista paljastavat jotakin: ”Öisen kaupungin runollinen kuvaus Hetkiä yössä (1961) kehittyy moderniksi tyhjäksi allegoriaksi. Tuulinen päivä (1962) on kunnianosoitus antonionilaiselle eksistentialistiselle elokuvalle. Toisessa kulttuurissa [Pariisissa] syntynyt Viheltäjät (1964) nojautuu nouvelle vaguen imrovisaatiopyrkimyksiin. Laiturissa (1965) Ruutsalo kokeilee kepeää seksikomediaa” (Arto Haarala, Suomen kansallisfilmografia 7, Suomen elokuva-arkisto 1998).
Viheltäjät Ruutsalo teki ranskalaisen uuden aallon hengessä. Päähenkilö kävelee kaduilla ja ohittaa teattereita, joissa esitetään Stanley Kubrickin, Jean-Pierre Melvillen ja Frank Perryn elokuvia. Viheltäjien pieniin rooleihin Ruutsalo sai myös Jean-Claude Brialyn, Pascale Petitin ja Jean-Louis Trintignantin. Nämä Ruutsalon neljä pitkää elokuvaa esitetään Kino Reginassa 15.12. - 19.1.
Syyskuussa 2021 väitteli Marko Home tohtoriksi Helsingin yliopistossa: ”Pysähtymisessä vaanii kuolema. Eino Ruutsalon kokeellinen 1960-luku.” Marko Home kirjoittaa, että Ruutsalon 1960-luvun tuotannossa oli tunnusomaisena piirteenä kokeellisesta asenteesta kumpuava eri taiteenlajien, välineiden ja ilmaisumuotojen rajojen ylittäminen. Yhdistämällä kokeellisissa lyhytelokuvissaan kuvataiteen keinoja liikkuvaan kuvaan Ruutsalo raivasi Suomessa tietä 1980-luvun videotaiteelle ja 1990-luvun mediataiteelle:
”Valokinetiikka oli yksi merkittävimmistä alueista hänen pyrkimyksissään löytää uusia taiteen esittämisen ja kokemisen tapoja. Ruutsalo oli keskeisessä roolissa tuomassa maahamme uudenlaista näkemystä siitä, että taideteos ei ole sidottu mihinkään materiaaliin tai tekniikkaan, vaan saattaa olla myös tilallinen ja ajallinen tapahtuma, jota katsojan tulkinta muokkasi. Ruutsalo oli elävä esimerkki siitä, kuinka sama taiteilija voi toimia eri taiteenlajien parissa tai niiden välialueilla ja tehdä teoksia eri välineillä ja niiden yhdistelmillä. Kotimaisella taidekentällä Ruutsalon voidaan katsoa olleen 1960-luvulla intermedian edelläkävijä, joka liikkui vapaasti eri menetelmien välimaastossa, vaikka tämänkaltaiset pyrkimykset yleistyivät maassamme esimerkiksi liikkuvaa kuvaa hyödyntävien installaatioiden muodossa vasta 1980-luvulla.”
Kun Eino Ruutsalon syntymästä tuli nyt kuluneeksi sata vuotta, ilmestyi Marko Homelta myös kirja Kineettisten kuvien mestari (Parvs, 2021). Lisäksi Ateneumissa on Ruutsalo-näyttely 27.3.2022 asti.
kari.naskinen@gmail.com