Heti
aluksi Teoremaan
mennään
sisään kahtalaisesti: työläiset puhuvat tehtaan pihalla
vallankumouksesta, sitten leikataan karuun erämäämaisemaan ja
kertojan ääni sanoo, että Jumala johti kansaa matkalla kohti
autiomaata. Vaikka teoreema-termillä tarkoitetaan lausetta, jonka
totuusarvo voidaan määrittää, ei Pasolini pyri varsinaisesti
todistamaan mitään. Elokuva perustuu hänen omien sanojensa mukaan
”hypoteesiin, jonka matemaattinen todistaminen viedään absurdiin
asti”.
Elokuvassa
tulee milanolaisen tehtaanomistajan perheen vieraaksi
kaunispiirteinen nuorukainen. Hänen nimeään ei mainita, mutta
kirjassaan Laitakaupungin
valot (Mabuse,
1989) Pasolini esittää pohdittavaksi kysymyksen, mitä tapahtuisi,
jos porvarillisessa perheessä vierailisi joku nuori jumala, Dionysos
tai Jehova. Ison
pihan puutarhanurmikolla hän lukee Arthur
Rimbaudin runokirjasta
kohdan, jossa puhutaan ilmestyksenomaisesta jumalaisesta hetkestä.
Vierailija
on sikälikin vierailija, että häntä esittää englantilainen
Terence Stamp.
Elokuvan ”jumala” on tullut muuttaakseen ihmisiä. Tässä hän
myös onnistuu. Hän viettelee tavalla tai toisella perheen jokaisen
jäsenen palvelijaa myöten. Hän paljastaa heille heidän elämänsä
tyhjyyden ja häipyy niin kuin on tullutkin. Muutos
on kuitenkin tapahtunut. Tehtailijan pikkurouvaa esittävä
Silvano Mangano sanoo
itsekseen, että hän elää tyhjiössä ja lähtee kaupungille
pikapanoille nuorten hulttioiden kanssa. Tytär Odettea esittää
Jean-Luc Godardin
silloinen
vaimo Anne
Wiazemsky ja
hän vaipuu katatoniaan.
Laura
Betti on
palvelija Emilia, joka ensin yrittää kaasulla itsemurhaa, mutta
löytää sitten pyhyyden. Hän lähtee jonnekin lähiseudulle,
erakoituu ja syö vain nokkosvelliä. Tapahtuu myös ihme, kun Emilia
parantaa lapsen vaikean ihosairauden, ja toisen ihmeen kyläläiset
näkevät Emilian
levitioidessa
itsensä
navetan yläpuolelle. Lopuksi
Emilia
pyytää erästä
vanhaa
naista
hautaamaan
itsensä
elävänä
rakennustyömaalle,
ja Mozartin
Requiem
soi.
Tätä
vanhaa naista esittää
Pasolinin äiti Susanna
Pasolini,
jonka toinen elokuvarooli oli Maria vanhana Matteuksen
evankeliumissa (1964).
Pier Paolo Pasolini: Omakuva |
Sitten vielä perheen tehtailijaisä, Massimo Girotti. Hän luovuttaa tehtaansa sen työntekijöille, heittää ihokkaansa pois ja lähtee alastomana erämaahan. Tehtaan uusia omistajia haastattelemaan tuleva toimittaja ihmettelee: ”Ettekö te olisi mieluummin saavuttanut oikeutenne tehtaan hallintoon oman toimintanne tuloksena? Nythän tämänkin toimenpiteen takana on teidän johtajanne. Eikö hän ole nyt jollakin tavoin katkaissut teiltä mahdollisuuden ryhtyä joskus vastaisuudessa vallankumoukselliseen toimintaan?”
”Jos työläiset pääsevät mukaan tehtaiden hallintoon tällaisten lahjoitusten kautta, mihin tällainen kehitys vie työväenluokan? Tuleeko työläisistä pelkkiä pikkuporvareita?” Tätä problematiikkaa käydään enemmän läpi kirjassa, jollaisena Teorema ilmestyi samana vuonna kuin elokuva.
Pasolini ei tietenkään todellisuudessa pitänyt mahdollisuutena tällaista teoreemaa. Sen sijaan Pasolini sanoi, että elokuvassa köyhät hiipivät sisälle tähän porvarilliseen ympäristöön. Paras ihminen elokuvassa on palkkapiika Emilia, joka Pasolinin mukaan ”pystyy tekemään ihmeen, koska kansanomaisena ihmisenä hän ei ole kokonaan irrallaan todellisuuksista. Sellainen on sakraalinen kosto, se sysää nurinniskoin porvarillisen yhteiskunnan, joka on asettanut lohduttavan ja turvallisen uskonnon sakraalin edelle.”
Mutta pessimismi kai lopulta voittaa Pasolinin ajattelussa, kun hän panee työläisiä haastattelevan toimittajan sanomaan kuin 2000-lukua ennustaen, että uudessa maailmassa kiinnitetään huomiota ennen kaikkea tuotantoon ja kuluttamiseen. Hyvin arvattu.
Kirjansa loppuun Pasolini on pannut liitteiksi Rimbaudin runoja sekä jakeita Raamatusta, esimerkiksi: ”Sinä olet taivutellut minua, Herra, ja minä olen taipunut; sinä olet tarttunut minuun ja voittanut.” (Jer. 20: 7)
Rimbaud ja runous yleensäkin oli tullut Pasolinille tutuksi jo lukioluokilla Bolognassa, jossa hänen kirjallisuudenopettajanaan oli tunnettu runoilija Antonio Rinaldi. Pasolinin omissa runoissa toistui usein Jumala ja mystiikka:
Rohkenen nostaa silmäni
puiden kuivuneisiin latvoihin,
en näe Herraa, vain hänen valonsa,
joka loistaa aina kaikkialla.
Toinen puoli Pasolinin tuotannossa, varsinkin elokuvissa, oli tietoinen räävittömyys ja pahennuksen herättäminen. Tämä oli hänelle keino kiinnittää huomio nimenomaan siihen yleiseen tunteettomuuteen, jolla ihmiset suhtautuivat sakraaliseen. Teoremassa tämä korostuu, vaikka se onkin yksi Pasolinin ”siisteimmistä” elokuvista. Ehkä elokuva on myös hänen hyväksyvä kannanottonsa moderniin taiteeseen, joka on ottanut elementtejä kansanomaisuudesta ja primitiivisyydestä.
kari.naskinen@gmail.com