Elokuvaesseekirjassaan Historian häikäisevä laakso (Kulttuurivihkot, 2020) Veli-Matti Huhta kirjoittaa Timo Linnasalon elokuvasta Aikalainen (1984). Kirjoitus on niin mielenkiintoinen, että piti dvd hankkia Filmihullu-leffakaupasta. Elokuva ei osoittautunut yhtä korkealentoiseksi kuin Huhdan essee, mutta oma jujunsa on siinä, että elokuva perustuu Fjodor Dostojeskin 1864 ilmestyneeseen pienoisromaaniin Kirjoituksia kellarista, joka tunnetaan myös nimellä Kellariloukko. Sen on sanottu olevan lähtökohta sille ihmismielen tutkimukselle, jota Dostojevski sen jälkeen perusteellisesti kävi läpi suurteoksissaan Rikos ja rangaistus, Idiootti, Riivaajat ja Karamazovin veljekset.
Elokuvassa
kellariloukossa
tai jossain vastaavassa murjussa asustava ”Aikalainen” on Paavo
Piskonen.
Mies kokee itsensä täydellisen syrjäytyneeksi, sivulliseksi
kaikkien muiden joukossa. Mies näkee ympärillään pelkkää
välinpitämättömyyttä. Kadulla vastaantulevatkaan eivät yhtään
väistä, vaikka kävelevät vastaan kohdakkain. Löisivät edes,
ajattelee mies, niin tuntisi elävänsä. Eivät
välitä siitäkään, kun mies kadulla mesoo ja huutaa.
”Työmies
tekee työtä, saa siitä palkan, menee kapakkaan ja joutuu putkaan.
Mutta minne ihminen menee”, kysyy mies.
Elokuva on
melkein monologi, vaikka on siinä hetkittäin muitakin ihmisiä.
Mutta Aikalanen? Dostojevskin aikana tällaisia kurjuuden ja
itsesäälin yhdistelmiä varmaan oli Pietarissa,
mutta kun Piskonen liikkuu pääasiassa nykyajan
Helsingissä, niin ei täsmää. Pahastikin syrjäytyneitä ihmisiä
edelleen on, mutta kyllä yhteiskunnan huolenpito ulottuu
surkimuksiinkin, jos he vain huumeiltaan ja muilta kahjuuksiltaan
ottavat sitä vastaan. Piskonen on erakko, jonka mielestä kaikki on
päin persettä, mutta itse mies joka tapauksessa haluaa tunnustusta,
vaikka siihen ei mitään aihetta olekaan. Lopulta hän hyppää
itsemurhaan Hakaniemen sillalta, ja tämä poikkeaa Dostojevskin
kertomuksesta, jossa kellariloukon ”näkymätön” mies ei
kuole.
Dostojevskin henkilö elokuvassa kuitenkin on,
sillä elokuvassa liikutaan myös vanhassa Pietarissa. Lisäksi
mukana on sillä tavalla dokumentaarista aineistoa, että näytetään
Paavo Piskosen harjoittelua talvella 1983, jolloin hän valmisteli
näytelmää samasta aiheesta. Ohjaaja
Heikki Mäkelä oli
tekemässä esitystä, joka ei kuitenkaan valmistunut. Myöhemmin
Mäkelä on toiminut mm. Joensuun ja Kuopion teattereiden
johtajana.
Aikalainen
ehkä
jäi tuosta näytelmäharjoittelusta Piskosen päähän ja pääsi
toteuttamaan sitä tässä elokuvassa. En siitä ihmeemmin löytänyt
täydentävää sisältöä ainakaan Idioottiin
ja
Karamazovin
veljeksiin, jotka
tässä korona-ajan hiljaiselossa viime vuonna luin. Vaikka
onhan kellarimiehellä yksi pätevä totuus, joka korostuu nimenomaan nyt someaikana:
“Mistä
kunnon ihminen puhuu mieluiten?
Vastaus:
itsestään.
No,
minäkin ryhdyn puhumaan itsestäni”
kari.naskinen@gmail.com