Nykymusiikki = äänitaidetta

”Musiikkia ei kuulukaan ymmärtää, koska musiikki ei operoi sellaisella taajuudella, että ihmisen pitäisi jotenkin sitä ymmärtää”, kirjoittaa säveltäjä Osmo Tapio Räihälä kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena, 2021). Ymmärrettävyyden vaatimus edellyttää selitettävyyttä, mutta miten voi sinfoniaa tai viulukonserttoa selittää. Vielä hankalampaa on tässä suhteessa uusi taidemusiikki.

Räihälä on 56-vuotias nykymusiikin säveltäjä, jonka kirja ei nimestään huolimatta vastaa kysymykseen kuin jonkin verran lopussa, sen sijaan kirja on erinomainen tietokatsaus musiikin kehitysvaiheisiin varsinkin viimeisten sadan vuoden ajalta. Nykymusiikin eri lajeja hän valottaa hyvin havainnollisesti, mutta siitä ymmärrettävyydestä on vaikea antaa oikeastaan muuta vastausta kuin että kysymys on siitä, miten kuulija musiikin kokee. Herättääkö se kiinnostuksen, innostaako se, yllättääkö myönteisesti vai onko aivan tylsää?

Räihälä myös yllättää. Kun olen luullut saaneeni hienoja kokemuksia esimerkiksi Arnold Schönbergin, Alban Bergin ja Anton Webernin nykymusiikkisävellyksistä, niin heistäkin kirjassa kerrottuaan Räihälä kuitenkin loppupuolella ilmoittaa, että eivät he mitään nykymusiikin säveltäjiä ole. Olivat omana aikanaan, mutta eivät enää. Schönbergiä ja Weberniä hän vertaa Mozartiin ja Beethoveniin, siis olivat kaikki historiallisen musiikin säveltäjiä.

Nykytaidemusiikkia on mahdoton yksinkertaistaa joksikin omapiirteiseksi lajikseen, koska sitä on niin monenlaista. Kun olin kirjan lukenut, päädyin sellaiseen yhteenvetoon, että nykymusiikki on äänitaidetta. Tai voi se olla ilman ääntäkin. Viitasaaren uuden musiikin festivaaleilla käynyt John Cage teki mm. teoksen 4´33´´ (1952), joka nimensä mukaisesti kestää neljä minuuttia ja 33 sekuntia. Muusikot eivät kuitenkaan soita tai laula mitään, sillä teoksen kaikki kolme osaa koostuvat pelkästä tauosta (kuvassa nuottisivu tästä). Mutta jos Viitasaaren palloiluhallissa tuolloin Teuvo Hakkaraiselta putosi ohjemalehtinen lattialle, se kahahdus oli osa ”sävellyksen” äänimaailmaa.

Räihälä kertoo Cagen toisenlaisesta äärimmäisyysteoksesta: urkusävellys As SLow aS Possiblen esitys alkoi Sankt Burchardin katedraalissa vuonna 2001 ja sen on määrä jatkua 639 vuotta. Yksittäiset sävelet kestävät vuosikausia, esimerkiksi 2013 syttynyt ääni vaihtui toiseksi viime vuonna. Tuon vaihtumisen ajankohta tiedettiin ennalta, ja paikalle oli kerääntynyt runsaasti yleisöä. Räihälä ennustaa, että esityksen päättyessä vuonna 2640 kerääntyy Saksan Halberstadtiin massiivinen Cage-kultin porukka antamaan mahtavat aplodit, jos maapallon elinolot ovat sallineet biisin esittämisen loppuun saakka.

Nämä nyt tällaisina kahjoina esimerkkeinä, sillä todellisuudessa nykymusiikki on siis valtava määrä kaikenlaista, erinomaisen hienoa, täyttä soopaa ja kaikkea siltä väliltä. On suuria myyntimenestyksiäkin, kuten suomalaisillekin tutun Arvo Pärtin sävellykset. Eniten myyntiä Räihälä kertoo saaneen Henryk Góreckin Surullisten laulujen sinfonia (1976).

Osmo Tapio Räihälä

Vaikeus ”ymmärtää” jotain musiikkia ei todennäköisesti johdu musiikista itsestään, vaan kuulijan odotuksista. Jos hakee musiikista säännöllistä pulssia, harmoniaa ja selkeitä melodioita, ei nykymusiikki tietenkään puhuttele. Näin se käy monien muidenkin taiteen lajien kohdalla. Täysin epäkelvoksi kokemastani teatteriesityksestä olen pari kertaa lähtenyt jo ennen väliaikaa. Sen sijaan kuvataiteen outouksia sietää paremmin; vaikka ei mitään ymmärtäisikään, voi jotakin hypermodernia teosta katsoa Kiasmassa ihmetellen ja joskus jopa nauttia sellaisesta, vaikka ei moista sotkua kotinsa seinällä ripustaisi maksustakaan.

Miksi tällaista taidetta sitten tehdään? Uutta taidetta? Aina on tehty ja hyvä niin, koska muutenhan Sibeliuksenkin sävellykset olisivat jääneet tekemättä. Entä Beethoven? Hänen viimeinen jousikvartettonsa sai monet päättelemään, että Beethoven oli lopulta tullut hulluksi, kun sei ollut ihan sitä, mihin oli totuttu.

Joku voi tietenkin sanoa, että jotain rajaa sentään pitäisi olla. Mutta mihin raja olisi vedettävä? Vai olisiko rajan oltava sellainen, ettei saisi mennä yli sen, missä ei saavuteta yleistajuisuutta? Tällaisiakin yrityksiä on kyllä ollut. Vuonna 1938 natsit kielsivät mm. Schönbergin ja Webernin sävellysten esittämisen musiikin pääkaupungissa Wienissä. Heidän musiikkinsa katsottiin juutalaiseksi, bolshevistiseksi, rumaksi kakofoniaksi ja jyrkästi tuomittavaksi. Sama meininki oli samaan aikaan Neuvostoliitossa, haukkumasanat vain olivat toiset.

Webernistä Räihälä kertoo kuitenkin, että aikaisemmin Webern oli ollut Hitlerin ihailijakin. Ilmeisesti Webern ei vain ollut nähnyt kokonaiskuvaa niin kuin ei enemmistö ihmisistä niillä seuduilla muutenkin. Niin paljon natsionalisti Webern joka tapauksessa oli, että hän uskoi vakaasti saksankielisen kulttuurin olevan ylempää laatua kuin ranskalaisen, brittiläisen ja venäläisen. Sodan päätyttyä Webernille kävi kalpaten: amerikkalaiset sotilaat valvoivat hänen kotikulmiaan Wienissä, ja syksyllä 1945 Webern hiippaili pihamaalle polttamaan mustasta pörssistä saamaansa sikaria, kun vartiosotilas kuuli jonkun rikkovan ulkonaliikkumiskieltoa. Kielto ei vielä ollut siihen kellonaikaan voimassa, mutta kolmella laukauksella sotilas ampui 61-vuotiaan Webernin kuoliaaksi. Tupakointi tappaa.

Mitä taide sitten on ja mihin se pyrkii? Räihälä vastaa: ”Taideteos näyttää meille jotakin sellaista, mitä emme arkisilla aisteillamme havaitse. - - - Jos et ymmärrä jotakin taideteosta, vika ei ole sinussa eikä taideteoksessa – teillä ei vain ole yhteistä kieltä. Kieliä voi muuten opiskella.”

kari.naskinen@gmail.com