Kapea pilvi leikkasi Kuun

Kirjailija, insinööri José ”Pepin” Bellon nimeä ei ole Luis Buñuelin ja Salvador Dalin Andalusialaisen koiran (1929) tekijäluettelossa, mutta hän oli merkittävällä tavalla mukana tämän surrrealistisen mestariteoksen luomisessa. Dvd:llä nähtävässä Bunuel-dokumenttielokuvassa (2000) Bello kertoo, että hän oli tekemässä käsikirjoitusta yhdessä Bunuelin ja Dalin kanssa. Bello kuului siihen opiskelijaryhmään, joka oli tiiviisti yhdessä jo Residencia de Estudiantes -kulttuurikeskuksessa Madridissa. Kuvassa Bello (oik.) on yhdessä Dalin ja Federico Garcia Lorcan kanssa 1926. La Recidencian tarkoitus oli auttaa Madridin yliopiston opiskelijoita tarjoamalla heille mahdollisimman virikkeelliset elinolosuhteet. Se oli asuntola, jossa painotettiin erityisesti tieteen ja taiteen vuoropuhelua sekä perehdytettiin opiskelijoita ulkomailta tulevaan avantgarde-suuntaukseen ja Espanjan yleiseen modernisoitumiseen. Tällainen oli mahdollista, koska Espanja ei vielä ollut vajonnut Francisco Francon diktatuuriin. Vuonna 1910 perustetun kulttuurikeskuksen Franco lakkauttikin 1939.

José Bello oli La Recidencian vanhin asukas. Hän sanoi Bunuelin, Dalin ja Lorcan ryhmään tiiviisti kuuluneen myös avantgardekirjailija Ramón Gómez de la Serna ja runoilija Rafael Alberti. Opiskelija-asuntolassa Bello jakoi huoneen Lorcan kanssa. Bello oli myös aktiivinen valokuvaaja, jonka kuvia on säästynyt myös sisällissodan alkuvaiheista 1920-luvun lopulta.

Noihin aikoihin monet espanjalaiset taiteilijat ja intellektuellit olivat jo Pariisissa. Siellä Bunuelkin löysi tiensä elokuvantekijäksi, kuten Bello kertoo dokumentissa: Bunuel näki Fritz Langin Väsyneen kuoleman (1921) ja se sai Bunuelin haluamaan elokuvantekoa. Hän pääsikin Jean Epsteinin yksityiseen elokuvakouluun.

Tosin liikkuvalla kuvalla ilmaiseminen oli kiinnostanut Bunuelia jo aivan nuorena. Pienessä kaupungissa lähellä Zaragozaa asuessaan hän näki ensimmäisen kerran elokuvan 8-vuotiaana 1908. Kotona Luis alkoi järjestää varjokuvaesityksiä lakanavalkokankaalla. Yhdessä sellaisessa Luis operoi sairaan ihmisen pään: löi ensin piikillä ja vasaralla kallon auki, nosti sitten pään sisältä ainakin hiiren, hämähäkin ja muuta roinaa sekä ompeli pään taas umpeen. Ei tästä surrealismista ollut pitkä matka Andalusialaiseen koiraan.

Pariisissa Bunuel liittyi 1928 surrealistiryhmään, jonka jäseniä hän oli tavannut jo La Residenciassa. Eikä mennyt kuin vuosi Andalusialaisen koiran valmistumiseen. Bunuel ja Dali hahmottelivat tämän 17 minuuttia pitkän elokuvan uniensa pohjalta, ja Bello täydensi. Välillä he kävivät taas Espanjassakin ja nimenomaan Dalin kotona Figueresissa syntyi elokuvan idea.

Bunuel oli nähnyt unen, jossa kapea pilvi oli ohittanut Kuun ja partaveitsi oli halkaissut silmän. Mahtoikohan Bunuelille heti herättyään tulla mieleen Sergei Eisensteinin montaasitekniikka Panssarilaiva Potemkinissa (1925), jonka oli jo Pariisissa nähnyt? Elämäkertakirjassaan Bunuel kertoi tuon elokuvan aiheuttamasta tunnekuohusta: ”Lähtiessämme ulos Rue d´ Alésian puolelta olimme valmiit pystyttämään barrikadeja, ja poliisin piti tulla väliin.” Dali puolestaan kertoi edellisyönä nähneensä unen, jossa käsi oli täynnä muurahaisia. Siitä se lähti. Ilmeisesti Bello oli nähnyt unessaan kuolleen aasin pianon päällä, koska hän kertoi tuon kohtauksen tulleen elokuvaan hänen ehdotuksestaan.

”Vaikea kaikkeen Andalusialaisessa koirassa on löytää selitystä”, sanoi Bello. Eikä Bunuelkaan ollut ollenkaan varma, miten katsojat siihen suhtautuisivat. Ensimmäinen julkinen ensi-ilta oli 6.6.1929 Studio des Ursulinesissa Pariisin 5. kaupunginosassa. Maksulliset kutsuvierasliput lähetettiin Pariisin taide-elämän kermalle: Georges Auric, Christian Bérard, Jean Cocteau, Le Corbusier, Pablo Picasso jne. Bunuel veivasi valkokankaan takana gramofonilla Wagnerin Tristania ja Isoldea sekä argentiinalaisia tangoja. Taskussaan hänellä oli kiviä, joilla oli valmis viskaamaan katsomoon, jos esityksestä tulisi fiasko. Ei tullut, vaan elokuvan loputtua alkoi katsomosta kuulua innokkaita taputuksia.

Luis Buñuel

Vuonna 1965 Bunuel sanoi, että tämäntapainen shokkisurrealismi on oikeastaan käynyt jo tarpeettomaksi: "Kuinka on mahdollista järkyttää ihmisiä natsien joukkomurhien ja Japaniin pudotettujen atomipommien jälkeen? On muutettava hyökkäystapaansa, vaikka tavoitteet pysyvät olennaisilta osiltaan samoina; moraalinen sorto on pysynyt muuttumattomana, se on vain ottanut toisenlaisen olomuodon. Elokuvissani pyrin häiritsemään ihmisiä ja tuhoamaan eräänlaiset enemmistövaltaan perustuvat säännöt, joillaa halutaan kaikkien ajattelevan elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa."

Tuon haastattelun jälkeen Bunuel teki vielä mm. Porvariston hillityn charmin (1972) yläluokan sisällöttömästä elämästä.

kari.naskinen@gmail.com