Tällaisena Linnan trilogia koettiin heti kirjan ensimmäisen osan ilmestyessä. Kanava-lehdessä 7/2020 kirjoittaa historiantutkija Seikko Eskola käynnistään Ylioppilaslehden toimituksessa 1960, jolloin lehden päätoimittajana oli Arvo Salo. Eskola oli juuri valmistunut maisteriksi pääaineenaan historia ja teki kirja-arvosteluja Ylioppilaslehteen. Salo antoi Pohjantähden Eskolalle ja sanoi: ”Kirjoita sinä tästä, kun se on historiaa eikä kirjallisuutta.”
Myöhemmin Arvo Salo tutustui Väinö Linnaan ja oli mukana siinä vaiheessa, kun Linnasta oltiin tekemässä akateemikkoa. Salo oli Taiteen keskustoimikunnan varapuheenjohtajana, joka pantiin 1979 kesken toimikunnan kokouksen soittamaan Linnalle, koska tunsi tämän hyvin. Linna vastasi Salolle, ettei hän suostu taiteen akateemikoksi, koska sillä ei kuitenkaan olisi kirjallisuudelle mitään merkitystä. Vuoden 1980 alussa Salosta tuli toimikunnan puheenjohtaja ja hän soitti uudestaan, mutta edelleenkään Linna ei hyväksynyt ajatusta.
Taiteen keskustoimikunta hoiti asiaa Suomen Akatemian toimeksiannosta, ja maaliskuussa 1980 Suomen Akatemia muutti asetelman sellaiseksi, että Linnalle ehdotettiin akateemikon arvoa tieteen puolelta. Tieteen keskustoimikuntaa johti tuolloin mikrobiologian professori Helge Gyllenberg, joka on kertonut, että presidentti Urho Kekkosellakaan ei ollut mitään Linnan tiedeakateemikon arvonimeä vastaan. Presidentti myöntää nämä arvonimet Akatemian esitysten perusteella.
Muutaman päivän jälkeen Linna ilmoittikin arvostavansa Suomen Akatemian pyyntöä ja suostuvansa siihen mielellään. Niin sai tieteen akateemikon arvonimen ainutlaatuisesti henkilö, jolla ei ollut akateemista tutkintoa eikä tieteellistä uraa. Muut Tieteen akateemikoiksi samaan aikaan nimitetyt olivat Olavi Granö (maantiede), Oiva Ketonen (filosofia), Heikki Waris (sosiaalipolitiikka) ja Nils Westermarck (maanviljelystiede).
Väinö Linnan syntymän satavuotismerkkipäivän aikoihin Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan kohdistuu taas joidenkin historianharrastajien esittämää kritiikkiä, jonka mukaan Linna ei olisi huomioinut sitä tai tätä näkökulmaa ja että Linna on kirjoittanut suorastaan ”lumetarinan”. Erkki Tuomioja kirjoittaa asiasta esseekokoelmassa Puolesta ja vastaan (Athanor, 2020) kansalaissodan haavoista ja kansallisen sovinnon vaikeasta rakentamisesta niiden jälkeen:
”Vasta 1950-luvun lopulta lähtien uudet kirjoittajat sekä kaunokirjallisuudessa että historiantutkimuksessa mursivat osapuolitabun ja pystyivät tuottamaan ja luomaan vanhat jakolinjat ylittävää tietoa ja ymmärrystä tapahtumista. Jaakko Paavolainen historiantutkijana ja Väinö Linna kirjailijana olivat tärkeimmät uusien avauksien tuottajat. - - - Kritiikki [Linnaa kohtaan] kertoo ennen kaikkea siitä, että sen esittäjät eivät alun perinkään ole ymmärtäneet kaunokirjallisuuden ja historiallisen dokumentin eroa. Mikään ei vähennä sitä suurta merkitystä, joka Linnan tuotannolla on ollut kansallisen yhteisymmärryksen rakentajana.”
Väinö Linna itsekin kirjoitti tästä jonkin verran. Linnan essee-, puhe- ja kirjoituskokoelmassa Murroksia (WSOY, 1990) on hänen tekstinsä vuodelta 1968 otsikolla ”Muovaako kirjailija yhteiskuntaa?”. Siinä hän toteaa, että kyllä muovaa: ”Kun kirjailija kerraan käyttää ilmaisuvälineenään tätä keskeistä yhteiskunnallista instrumenttia, on hän jo pelkästään siitä syystä merkittävässä vaikutusyhteydessä yhteiskuntansa kanssa.”
Linna ei kuitenkaan ollut historiantutkijoiden kanssa samanlainen tosiasioiden lukkoonlyöjä, mutta historiallisen tiedon kansanomaistajana hän oli merkittävä. Tuossa kirjoituksessaan Linna mainitsee vanhempia kirjailijoita, jotka ovat vastaavalla tavalla siirtäneet havainto- ja tutkimusmateriaaliaan ihmisten havaintojen piiriin, esimerkkeinä Runeberg, Dostojevski ja Strindberg.
”Kirjallisuus vaikuttaa yhteiskuntaan – elleikään väkisin, niin väsyttämällä”, päättää Linna kirjoituksensa.
SODALTA POIS
KUNNIAN OTTI
Väinö Linnan seuran aktiivinen jäsen, kärköläläinen Reijo Päivärinta on julkaissut runojaan Linnasta. Kun tuossa edellä käsittelen lähinnä Pohjantähteä, niin tähän vielä Päivärinnan muutamia runosäkeitä liittyen Väinö Linnaan ja Tuntemattomaan sotilaaseen:
Sodalta kunnian pois otti
Ihmisyyttä kunnioitti
Sotaromantiikan karkoitti
Sotaa ihannoimasta varoitti
Tappamisen mielettömyyden osoitti
Ihmisen raakuutta ravisutti
Omat, venäläiset ja muut yhdessä kärsivät
Mielettömissä taisteluissa henkensä menettivät
Sirpaleet sisukset lävisti
Luodit luut läpäisivät
Singot silmät silpoivat
Monet hengissä selvisivät
Invalideina kärsivät
Suomen johto, Hitler ja Stalin
Kaikilla tarkoitus oli pahin
Rohmuta valtaa ja maata
Tätä en kiistää saata.
kari.naskinen@gmail.com