Yleisradion
teettämässä tutkimusraportissa Ylen ja Mainos-television
sarjaelokuvaohjelmistosta 1969 todettiin, että joitakin suosituimpia
sarjoja seurattiin keskittyneemmin kuin esimerkiksi uutislähetyksiä.
Tuohon aikaan tv-kanavia oli vain kaksi, ja myös MTV lähetti
ohjelmiaan ”vuokralaisena” näillä Ylen kanavilla. Ohjelmia siis
seurattiin eri tavalla kuin nykyisin, samoja ohjelmia katsoi
”koko kansa”.
Suosituimpia sarjaelokuvia olivat Bonanza,
Peyton Place sekä
suomalaisista sarjoista Heikki
ja Kaija,
Hanski ja
Me Tammelat.
Edelleen
monet sarjaelokuvat vetävät hyvin, vaikka
enää ei päästä lähellekään
Peyton Placen 1,5
miljoonan
katsojamääriä.
Sarjaelokuvat
ovat myös
muuttuneet toisenlaisiksi. Iso muutos on jatkuvajuonisten sarjojen
yleistyminen ja katsomisen siirtyminen merkittävällä tavalla
nettilähetyksiin (Yle Areena, Netflix ym.), joiden avulla monet
sarjat pystyy katsomaan yhteen menoon, eikä tarvitse odottaa
seuraavaa jaksoa seuraavaan viikkoon. Yksi asia on kuitenkin pysynyt
samana: sarjaelokuvien maailma on voittopuolisesti amerikkalainen,
vaikka viime vuosina ovatkin Suomen televisiossa lisääntyneet
erityisesti pohjoismaiset sarjat.
Maailmankuva
on amerikkalaisissakin sarjoissa nyt erilainen kuin television
alkuaikoina. Esimerkiksi Peyton
Placen
tuottaja Paul
Monash sanoi,
että sarjaa tehtiin samalla sapluunalla kuin naistenlehtiä. Ihmiset
asuivat lähes poikkeuksetta kauniissa omakotitaloissa, eikä
toimeentulo-ongelmia tuotu
esille.
Muitakaan
yhteiskunnallisia ongelmia ei ollut, vaan ongelmat liittyivät
lähinnä ihmisten inhimillisiin ominaisuuksiin, tunne-elämään
ja tietenkin rakkauspulmiin. Tarjottava
kuva oli Monashin luonnehdinnan mukaan synteettisen
realistinen:
”Peyton
Placen yhteisö
on keskiluokkaan tai sitä ylempään kuuluva. Jotta siihen sopii
neekeri, on hänet nostettava samalle tasolle. Toisin sanoen
neekerilääkäri sopii kuvaan värillistä putkimiestä
paremmin.”
Lääkäriasiat
olivat Peyton
Placessa muutenkin
tärkeitä. Sarjan yhteiskunnalliseen kokonaisnäkemykseen kuului
sekin, että Constance McKenzie yritti salata synnyttäneen
tyttärensä yleisessä sairaalassa.
Enää
ei tällaista synteettisyyttä tarvita, päinvastoin luokka- ja muut
erot tuodaan näkyvästi esille. Lähes sääntö on, että kaikissa
sarjaelokuvissa esiintyy erirotuisia ihmisiä, ja varsin yleistä on
nykyisin, että huolehditaan myös homokiintiön täyttämisestä.
TV:n
SARJAELOKUVAT
EIVÄT OLE ELOKUVIA
Sarjaelokuvien
logiikka on toisenlainen kuin elokuvien. Jo niiden tuotantolähtökohta
on erilainen. Ne ovat tilaustöitä. Kun tv-yhtiö tekee sopimuksen
sarjaelokuvan tekemisestä, on jaksojen pituus oleellinen asia, koska
jaksojen on istuttava tv-kanavan ohjelmakarttaan ja
on otettava huomioon sekin, että kaupallisilla kanavilla tiettyyn
ohjelma-aikaan pitää mahduttaa myös mainoskatkot. Tällaisia
rajauksia ei Martin
Scorsesen tai
Aku
Louhimiehen tarvitse
ottaa huomioon normaaleja elokuvia tehdessään.
Sarjaelokuvan
on saatava katsoja kiinnittymään tv-ruudun ääreen eri keinoin
kuin oikean elokuvan katsoja. Elokuvateatterissa ei voi katsottavaa
vaihtaa kaukosäätimellä. Sarjaelokuvan onkin pidettävä
katsojista kiinni tiukemmin. Tämä tapahtuu mielenkiintoisten
tapahtumien rytmityksellä ja tyypillisesti silläkin, että jakson
loppuun sijoitetaan jokin sellainen ”koukku”, joka saa katsojat
mukaan
myös
seuraavaan jaksoon. Elokuvantekijöiden ei tarvitse keinotekoisesti
tehdä vastaavanlaisia operaatioita, vaan juoni etenee elokuvan oman,
luonnollisen rytmiikan perusteella.
Yksi sarjaelokuvien
uudehko ominaisuus on kohtausten pilkkominen. Jos juonessa ovat ikään
kuin samanaikaisesti menossa tilanteet A, B ja C, näitä tilanteita
viedään eteenpäin pätkittäin niin, että ei esimerkiksi seurata
kunnolla tilannetta A, vaan jopa 5-10 sekunnin välein pannaan sekaan
kohtauksista B ja C. Jos tätä leikkaustapaa olisi noudatettu
Tuntemattomassa
sotilaassa, olisi
viiden sekunnin välein vaihdettu kohtausta Koskelan uhoamisesta
upseerien mökissä ensin Rahikaisen ja Rokan keskusteluun, sitten
Honkajoen filosofointiin, sitten taas palattu viideksi sekunniksi
Koskelan kettinginpaskantamiseen jne.
Pitempien
kohtausten välillä tehtävät leikkaukset ovat nykyisin usein
sellaisia, että kun helpolla ja ilman mielikuvista tehdään,
pannaan ilmakuva, joka on otettu kauko-ohjattavalla lentohänkkyrällä.
Kohtaustenväliseen leikkaukseen kuuluu sarjaelokuvissa
myös sellainen muoti-ilmiö, että siirryttäessä kohtauksesta A
kohtaukseen B alkaa kuulua puhe B:stä, vaikka vielä ollaan A:ssa.
Turhaa pelleilyä, eihän todellisuudessakaan siirrytä Washintonista
Torontoon niin, että kahden äijän keskustelu Torontosta alkaa
kuulua Washingtonissa ennen aikojaan.
Keinotekoista
toiminnallisuutta sarjaelokuviin tehdään sillä, että ihmiset
pannaan aina syömään tai juomaan. Kysymys saattaa olla siitä,
että kun vaikka kaksi ihmistä juttelevat, niin tilanteesta
yritetään
tehdä
elävämpi antamalla
ainakin toisen
käteen hampurilainen tai kahvikuppi.
JATKUVAJUONISET
OVAT
PAREMPIA
Katsoin
viime vuonna 346 sarjaelokuvajaksoa (+ 406 elokuvaa), joten
jonkinlainen asiantuntija olen. Kaikkien aikojen paras sarjaelokuva
on saksalaisen Edgar
Reitzin
kirjoittama
ja ohjaama Kotiseutu
(Heimat),
32 jaksoa, 53 tuntia. Toiseksi paras on David
Lynchin Twin
Peaks, 48
jaksoa, 36 tuntia.
Pitkät sarjaelokuvat ovat parhaita.
Niissä juonet ja henkilökuvat saadaan aivan toiselle tasolle kuin
kertarykäisyllä tehtävät jaksot. Tällaiset juoni/jakso-tyyppiset
sarjat ovatkin pääasiassa kevyintä viihdesoopaa, jota tehdään
täytteeksi mainosten väliin.
David
Lynch sanoi
Filmihullu-lehdessä
2/2012, että Twin
Peaksin tarinan
olisi pitänyt jatkua vaikka kuinka pitkään, mutta se olisi ollut
tietenkin hankalampaa:
”Koko
sarja nojautui Laura Palmerin arvoitukseen, kuka hänet murhasi.
Mutta kun tämä arvoitus sitten oli pakko tuotantoyhtiön
vaatimuksesta ja
katsojien painostuksesta ratkaista, se tappoi koko jutun.
Jatkuvajuoninen tarina on juuri siksi niin kaunis, että siitä ei
koskaan tiedä, mihin päin se menee, vaan matkan varrella tulee
vastaan vaikka miten paljon ideoita, mutta tarina vain jatkuu
jatkumistaan.”
Samassa
jutussa Lynch sanoi, että jos joskus vielä keksii jotain
samanlaista, sen voi toteuttaa
internetissä: ”Internet
on vapauden vastaanotin; sen laatu paranee koko ajan, ja se on hyvä
maailma. Vaikka kyllä teatterielokuvan muodossa on silti jotain
hyvin kaunista.”
kari.naskinen@gmail.com