Kurosawan Ikiru: on elettävä niin, että tekee hyviä tekoja

Uusia elokuvia ei teattereihin enää tänä vuonna tule, joten mennään vanhojen kanssa. Sitä ennen kuitenkin kymmenen parasta niistä elokuvista, jotka tänä vajaana vuotena saivat ensiesityksensä Suomessa:

David Fincher: Mank
Terrence Malick: A Hidden Life
Roman Polanski: Upseeri ja vakooja
Bong Joon-Ho: Parasite
Václav Marhoul: Kirjava lintu
Lulu Wang: Jäähyväiset
Sam Mendes: Taistelulähetit – 1917
Christopher Nolan: Tenet
Pavel Lungin: Tsaari
Corneliu Poromboiu: The Whistlers

Jos Akira Kurosawan Ikiru (1952) olisi saanut ensi-iltansa nyt, se olisi listalla kolmen ensimmäisen joukossa. Mahdotonta näitä eri aikojen teoksia on verrata tällä tavalla keskenään, mutta mestariteos Ikiru on, suomalaiselta täydennysnimeltään Tuomittu. Se on traagisesti alkava, mutta lämpimäksi muuttuva tarina leskimies Kanji Watanabesta, jonka röntgenkuvat paljastavat syövän vatsassa, ja elinaikaa annetaan puoli vuotta. Watanabe päättää muuttaa surkean tilanteensa ja alkaa ottaa keinotekoisesti ilon irti loppuelämästään. Nostaa pankkitilinsä tyhjäksi, naisiinkin pitää päästä ja sitä rataa. Tämä touhu ei kuitenkaan anna mitään, surkeus pahenee.

Watanabe on virkamies. Työssään hän on yrittänyt vaikuttaa lasten leikkikentän saamiseksi yhdelle köyhän väestönosan alueelle, mutta pelkkä kumileimasin hän on siellä kaupungin byrokratiassa ollut, eikä leikkikentästä ole tietoakaan. Niinpä hän nyt muistaa eräät naiset, jotka ovat leikkipuistoa toivoneet asuinalueelleen. Kaupungin virkamiehiin ovat toiveet tyssänneet, mutta nyt Watanabe päättää viimeisenä tehtävänään hankkia omilla rahoillaan leikkipuiston. Hän löytää elämälleen merkityksen.

Elokuva alkaa suoraviivaisena juonenkulkuna, mutta kohta siirrytään Watanaben hautajaisiin, joissa surijat kertovat Watanabesta. Sitten kuva puistossa keinuvasta Watanabesta. Kurosawan elokuvissa sataa melkein aina, nyt lunta. Lumihiutaleet tietenkin merkitsevät tässä tapauksessa lähestyvää kuolemaa, mutta on niiden hiljaisessa leijailemisessa myös viittaus rauhallisuuteen, Watanabe on vihdoin saanut rauhan ja tärkeän tehtävänsä valmiiksi.

Ikiru on myös kuvaus siitä, miten maailma oli muuttunut sodan jälkeen. Vain rahalla oli merkitystä. Watanabe oli yrittänyt saada yhteyttä poikaansa, jota ei ollut nähnyt vuosikausiin, mutta tällaiset suhteet eivät enää toimineet. Ainoa side vanhempien ja lasten välillä oli raha, jos sitä oli tällaista sidettä ylläpitämään. Tämän Kurosawa näyttää yhteiskunnan yhdeksi syöpäkasvaimeksi.

Watanaben roolin tekee liikuttavan hienosti Takashi Shimura. Ei ole meille yhtä tuttu näyttelijä kuin samuraielokuvien Toshiro Mifune, mutta on silti mukana Rashomonissa (1950), Seitsemässä samuraissa (1954) ja Kagemushassa (1980). Jo Kurosawan ensimmäisessä elokuvassa Sugata Sanshirô (1943) Shimura näytteli, mutta tätä elokuvaa ei luultavasti ole Suomessa esitetty.

Shimuran suuret, anovat silmät Ikirussa saavat katsojan tuntemaan paljon. Niistä näkyy se toivottomuus, mitä monet kokevat, kun asioita ei hoideta humaanisti niin kuin pitäisi. Toisaalta Shimura näyttelee erinomaisen herkällä tavalla sen, mitä tarkoittaa elossa oleminen – on tehtävä hyvää. Elokuvan japanilainen nimi Ikiru = elää.

kari.naskinen@gmail.com