Vuonna 1908 Platon tekee Pietarissa kuolemansairaasta nuoresta tytöstä Anna Beletskajasta kokovartalopatsaan ja pukee sen sijoitettavaksi jalokivikauppiaan näyteikkunaan. Vuonna 1914 Platon saa ruhtinas Griljolta työtarjouksen sisustaa tämän palatsin, jolloin Platon tapaa Griljon vaimon. Mitä ihmettä, vaimohan on Anna. Ei ole, vaan nainen sanoo nimekseen Marija, eikä sano koskaan tavanneensa Platonia.
Platon ei voi
uskoa silmiään. Alkaa tutkimus, ja Platon löytää hautausmaalta
Annan muistoristinkin
Annan nimellä. Sisustustyön edetessä elokuvan juoneen tulee
korttipeli, jossa Platon voittaa Griljolta suuren summan, sitten
Griljo kuolee ja Platon kosii Annaa/Marijaa. Ei ensin suostu, koska
hulluhan tuo taiteilija tuntuu olevan. Myöhemmin hän kuitenkin
alkaa olla suostuvainen, mutta Platonia tilanne painaa edelleen.
Platon menee ateljeehensa ja kaivaa esille Annasta
tekemänsä veistoksen – tai oikeastaan se näyttää vahanukelta.
Kun hän avaa sen suojakääröistä, nuken kasvot ovat mädäntyneet
vanhan akan naamaksi. Mitä tämä on, kuka on silloin kuusi vuotta
sitten pantu arkkuun, eikö se ole ollutkaan Anna? Oliko nukke
ottanut ihmisen paikan vai päinvastoin?
Tulee
mieleen kaksikin kirjallisuudesta tuttua klassikkotapausta. Ovidius
kirjoitti
yli 2000 vuotta sitten mytologisesta tarinasta, jossa Venus-jumalatar
herätti henkiin naispatsaan, kun Pygmalion oli siihen niin
silmittömästi rakastunut. Oscar
Wilden romaanissa
Dorian Grayn
muotokuva (1890)
puolestaan
maalaus muuttuu rumuuden perikuvaksi ja sitten taas alkuperäiseksi,
kun siihen
aluksi rakastunut mies kuolee.
Platon ei näistä jutuista
tiedä mitään, mutta elokuvan lopulla tulee esille vielä sekin,
että kuolleen Griljon palatsissa oleva henkilökunnan edustaja
kutsuu Marijaa Donna Annaksi. Tämä taas on tuttu roolihenkilö
Mozartin Don
Giovannista,
jossa tämä oopperan nimihenkilö surmaa Donna Annan isän. Isästä
tehdään komea patsas, joka oopperan lopussa tulee vaatimaan Don
Giovannia parantamaan tapansa. Kun Giovanni ei suostu, hänet
heitetään helvettiin. Huonosti
käy Platonillekin, joka lopussa ammutaan ja ajetaan vielä
varmistukseksi autolla päälle.
Mysteeri on tietenkin
mysteeri, joka ei elokuvassa ratkea, ei myöskään ikuisen elämän
salaisuus. Konkreettisempia asioita lähestyttäessä elokuva
heijastelee sitä vuosisadan alun loistoa ja sen kyljessä kulkevaa
rappiota ja kauhuakin. Kuolema ei kuitenkaan
ole paha, vaan Platon kohtaa sen kuin baletissa, esteettisesti ja
vain siistinä ohimosta verta vuotavana.
Tseptsovin
taide-elokuvassa käytetään vuosisadanvaihteen eurooppalaisten
taiteilijoiden teoksia. En sitä sektoria paljon tunne, mutta siitä
kiinnostuneille nimet: Edward
Burne-Jones, Arnold Böcklin, Jean Delville, John Everett Millais,
Max Klinger, Odilon Redon, Franz von Stuck.
Musiikki on jännittävää, säveltäjä on kovaan maineeseen uuden
Venäjän alkaessa noussut Sergei
Kurjohin (1954
- 1996), jonka nimellä toimii Pietarissa nykytaiteen ja valtavirran
ulkopuolella liikkuvan popmusiikin museo (Lygovsky
prospekt 73). Elokuvan musiikki on sekoitus rokkia ja klassista.
Musiikin
esittää niin ikään kovaan suosioon rokkipiireissä noussut
venäläiskorealainen Kino-yhtye.
Platonin roolin näyttelee intensiivisesti Viktor Avilov (1953 – 2004), joka ulkonäöltään muistuttaa äskettäin kuollutta taidegraafikkoa ja kuvanveistäjää Matti Koskelaa. Anna/Marija on Anna Demjanenko (s. 1970). Heitä tunnetumpi näyttelijä on Griljon roolissa Mihail Kozakov (1934 - 2011).
Oleg Tseptsov ohjasi tämän jälkeen toisen elokuvan Pyhitetty (1989), jonka senkin aihe lähestyy mystiikkaa, mutta hänen muusta tekemisestään en tiedä.
Tällaisia venäläisiä elokuvaharvinaisuuksia lähettää verkkosivullaan Venäjän Helsingissä toimiva tiede- ja kulttuurikeskus.
kari.naskinen@gmail.com