Toisinaan minusta tuntuu siltä, että ne sotilaat
jotka eivät milloinkaan palanneet verisiltä kentiltä
eivät ole menehtyneet maailmassamme
vaan muuttuneet valkoisiksi kurjiksi.
Poikkeuksellinen elokuva se joka tapauksessa oli omana aikanaan, vaikka tuolloin Neuvostoliitossa ”suojasäätä” elettiinkin. Virallinen vastaanotto Neuvostoliitossa oli silti vaisu. Kurjet lentävät voitti Cannesin filmifestivaalien pääpalkinnon 1958, mutta Neuvostoliitossa tämä ainutlaatuinen menestys kuitattiin Izvestija-lehden pienessä uutisessa, jossa ei edes mainittu ohjaaja Mihail Kalatozovin nimeä. Yleisömenestys oli kuitenkin iso, sen näki Neuvostoliitossa melko tuoreeltaan ainakin 30 miljoonaa katsojaa. Voitto Cannesissa toi katsojia Ranskassa yli 5 miljoonaa.
Suomessa oli kahtalaista ilmaa. Kun se koe-esitettiin Kosmos-Filmi Oy:n Capitol-teatterissa Manneheimintie 16:ssa, sitä kutsuttiin katsomaan myös Suomi-Filmi Oy:n Risto Orko. Hän ei kuitenkaan innostunut, vaan sanoi, ettei elokuva sovi Suomeen, kun se on niin venäläinen. Orko oli kutsuttu siksi, että Sovexportfilmin omistama Kosmos-Filmi olisi halunnut elokuvan johonkin Suomi-Filmin teatteriin, koska ne vetivät aina yleisöä paremmin. Kun Orko ei tähän suostunut, sai Kurjet lentävät ensi-esityksensä syyskuussa 1958 Kosmos-Filmin Capitolissa (Mannerheimintie 16) ja Valio-Filmin Coronassa (Mannerheimintie 60). Menestys se oli meilläkin. Samalla se toimi hyvänä esiinmarssina neuvostoliittolaisille elokuville, joista seuraava oli massiivinen Hiljaa virtaa Don samana syksynä. Tämä Sergei Gerasimovin ohjaama kasakka- ja sotaelokuva sai ensi-iltansa lokakuussa 1958 Royalissa (Erottajankatu 15).
LENIN IKKUNALAUDALLA
Kurjet lentävät on tosiaan epäneuvostoliittolainen elokuva noilta ajoilta. Se on suuria tunteita herättävä rakkaustarina. Ihmiskohtalot ovat traagisia. Päähenkilö on Veronika, joka menettää toiseen maailmansotaan lähteneen poikaystävänsä Borisin Smolenskin lähellä. Sitten Veronika tekee virheen ja menee sodan vielä jatkuessa naimisiin Borisin veljen, kotirintamarotta Markin kanssa. Tunteet Borista kohtaan eivät kuitenkaan sammu ja Veronika alkaa ajatella, että jospa Boris sittenkin eläisi, vaikka onkin kadonneeksi ilmoitettu. Kaiken lisäksi paljastuu, että Mark on tosiaan rotta, joka on väärennetyillä papereilla saanut vapautuksen armeijasta, koska on muusikko, jollaisia kotirintamallakin tarvitaan ihmisiä viihdyttämään.
Neuvostopropangaa ei todellakaan ole. Borisin ikkunalaudalla sentään on pieni Leninin rintakuvapatsas ja Borisin lähtiessä Moskovasta kohti rintamaa isä sanoo: ”Hoitakaa te fasistit, me kyllä ylitämme normit tehtaalla.” Sotaa näytetään vain muutamia minuutteja ja mainitaan kyllä Suuri isänmaallinen sota ja sankaruus siinä, mutta tämä tietenkin kuuluu asiaan – häviöönkin päättyvissä sodissa omat pojat ovat aina suurimmat sankarit.
Kurjet lentävät on tarina sodasta, joka erottaa nuoret rakastavaiset, tarina Veronikan kasvusta tytöstä naiseksi ja tietoisuuteen siitä, että elämän täytyy kaikesta huolimatta jatkua. Elokuvan lopussa hän katsoo elämää ja kuolemaa silmästä silmään, ja kaikessa surullisuudessaan tämän murhenäytelmän loppukohtaukseen liittyy toiveikkuutta.
Veronikan roolissa Tatjana Samoilova teki suuren läpimurron. Kansainvälisille areenoille hän ei kuitenkaan edennyt, mutta Neuvostoliitossa hänestä tuli tähti. Suomessa hänen elokuviaan ei paljon ole nähty, mutta muistetaan hyvin Aleksandr Zarhin Anna Kareninan (1967) nimiroolista. Aleksei Batalov Boriksena oli tunnetumpi näyttelijä, joka oli esiintynyt pääosassa mm. Mark Donskoin elokuvassa Äitini (1956).
Iso merkitys Kurkien loistokkuudelle oli kuvaaja Sergei Urusevskillä. Aiemmin hän oli kuvannut jo Mark Donskoille, Vsevolod Pudovkinille ja Juli Raizmanille, kaikki neuvostoelokuvan huippuja. Kurjet lentävät on kameratyön osalta vanhemman, klassisen neuvostoelokuvan perillinen, minkä Risto Orkokin tietenkin näki. Mihail Kalatozovin ja Sergei Urusevskin ihmiskuvaus toi kuitenkin uutta ulottuvuutta, tuoreutta, lämpöä ja runollisuutta. Kamera-ajot ovat vaikuttavia: alussa Borisin juoksu ylös portaita Veronikan luo, Veronikan juoksu tapaamaan rintamalle lähtevää Borista läpi väenpaljouden ja Tatjanan juoksu sairaalasta rautatiesillalle. Yhdessä vaarallisessa katukohtauksessa syntyy ilmiselvä yhtymäkohta Panssarilaiva Potemkinin (1925) Odessan portaisiin.
Matti Kassila: ”Elokuvassa on koottu yhteen siihenastisen elokuvan keinot ja kehitys, niin dramaturginen rakenne, mykän elokuvan keinot kuin 1950-luvun tekniset mahdollisuudet. Tuntuu kuin se olisi myös tuon kyseisen tien loppu, pidemmälle ei mustavalkoinen elokuva voi päästä.”
Elokuva restauroitiin digitaalisesti 2017. Harmi vain, ettei siihen voi lisätä Kurjet-laulua vaikkapa Dmitri Hvorostovskin esittämänä.
kari.naskinen@gmail.com