Vihreä laakso muuttui ensin mustaksi, sitten punaiseksi

”Millään muulla alalla kuin kaivosteollisuudessa ei Brittiläisessä imperiumissa ole niin monia eri mahdollisuuksia päästä hengestään”, kirjoitti Friedrich Engels 1800-luvun puolivälissä. John Fordin elokuvassa Vihreä oli laaksoni (1941) eletään noita aikoja Walesissa, jossa pienen paikkakunnan miehistä valtaosa työskentelee hiilikaivoksessa. Vihreä laakso oli muuttunut kaivoksen piipuista tupruttavasta savusta mustaksi.

Elokuva perustuu Richard Llewellyn samannimiseen romaaniin (1939), josta oli tullut kansainvälinen suurmenestys. Llewellyn kirjoitti siihen kolme jatko-osaakin ja 1966 siitä tehtiin myös Broadway-musikaali. Elokuva on erinomainen, ja parhaiten se on jäänyt historiaan siitä, että se voitti parhaan elokuvan Oscarin, vaikka ehdolla oli myös Orson Wellesin Citizen Kane. Oscarit saivat myös parhaana ohjaajana John Ford, parhaana miessivuosanäyttelijänä Donald Crisp ja myös lavastuksesta ja kuvauksesta tuli Oscarit mustavalkoisten elokuvien sarjassa.

Viime vuosikymmeninä on Citizen Kane arvioitu monessa yhteydessä kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi, mutta Bob Hopen juontamassa Oscar-juhlassa Welles sai palkinnon vain parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta.

Vihreä oli laaksoni kuvaa sitä kurjaa aikaa, jolloin vielä lapsiakin sai käyttää kaivostyövoimana. Hiiltä tarvitsivat sekä teollisuus että perheet hyvinvointiinsa. Palkat olivat pienet ja työ vaarallista. Sortumat, tulvat, räjähdykset ja kaasumyrkytykset olivat arkipäivää, mutta minkäs teit. Elokuvassa nousee lopulta esille myös kaivostyöläisten vastarinta. He saavat aikaan järjestäytymistä ja menevät lakkoon (kuva). Näin värivalikoimaan tulee myös punainen. Tämän laajemmin ei elokuvassa käsitellä yhteiskunnallista muutosta, ei esimerkiksi päästä ajassa niin pitkälle, että tulisi esille parlamentaarisen komitean selvitys, joka lopulta johti kieltoon naisten ja alle 10-vuotiaiden lasten käyttämisessä työvoimana.

Elokuvan keskiössä on Morganin perhe. Päähenkilö on nuorin poika Huw (Roddy McDowall), joka jo kouluikäisenä menee kaivokseen. Isä (Donald Crisp) ei hyväksy lakkoa, koska hänen mielestään vain on kunnia-asia tehdä työtä, kun sellaista tarjolla on. Työ ei kuitenkaan palkitse, vanhin veli kuolee kaivosonnettomuudessa, samoin isä. Eikä lohtua tuo yhtään, että kaunotarsisko Angharad (Maureen O´Hara) on päässyt naimisiin kaivoksen omistajan pojan kanssa. Onnettomaksi muodostuu avioliittokin.

Tästä kaikesta pahasta huolimatta elokuva on omalla tavallaan kaunis. Tämän saa aikaan se, että elokuva etenee Huw-pojan lempeinä muistelmina. Huw ei vielä tunnistanut maailman pahuutta, vaan otti vastaan kaiken sellaiseksi tarkoitettuna. Isältä opittuna myös Huw kokee työnteon siunauksellisuuden, vaikka rankkaa onkin. Koulunkäynninkin Huw jättää kesken nimenomaan tämän takia.

John Ford oli elokuvan tehdessään jo kova nimi, Hyökkäys erämaassakin (1939) oli tullut tutuksi. Wales-elokuvakin tehtiin Hollywoodissa, eikä rooleissa ole walesilaisia, muutama irlantilaissyntyinen sentään. Maureen O´Haran rakastettua esittää kanadalainen sankari Walter Pidgeon, jonka O´Hara kuitenkin joutuu hylkäämään paremman tarjouksen ja isän järjestelyjen takia. Romaanikirjailija Richard Llewellyn oli lontoolainen, joskin hänen sukujuurensa olivat Walesissa.

kari.naskinen@gmail.com