Tarkovski
teki elokuvansa
Gotlannissa lähellä Bermanin asuinpaikkaa Fårön saarta. Elokuvan
tuotti Svenska Filminstitutet ja siinä myös puhutaan Ruotsia.
Elokuva ei silti sijoitu erityisesti Ruotsiin, vaan kysymys on
laajemmista asioista. Vaikka yhdessä kuvassa näkyy ilmeisesti sodan
tai mellakan jäljiltä kaatunut Saab ja maassa on laatikko
jäävuorisalaattia (laatikossa
teksti
ruotsiksi), niin elokuvassa tarkastellaan hyvän ja pahan asetelmia
yleisellä tasolla.
Taidekriitikko ja yliopistolla
luentoja pitävä Alexander (Josephson) on
älykkö. Läpi
elokuvan hän
esittää pitkiä
monologeja, jotka selvästi tulevat nimenomaan Tarkovskin sisältä.
Alexander sanoo, että maailma perustuu valtaan ja pelkoon.
Sivilisaation luonne on epätasapaino materialismin
sekä hengellisyyden ja lapsenomaisen viattomuuden välillä. Sitten
siirrytään Alexanderin syntymäpäiville, joilla ovat hänen
vaimonsa Adelaide, tytär Julia miehensä kanssa,
perheen kaksi palvelustyttöä ja lähellä asuva postinkantaja Otto, jota esittää Bergmanin elokuvista tuttu Allan Edwall.
Ei ehditä vielä istumaan pöydän
ääreen, kun talon yläpuolelta kuuluvat hävittäjälentokoneiden
voimakkaat äänet. Radiossa kerrotaan uutisia, mutta ei selviä,
missä sota on syttynyt. Radio ja televisiokin menevät mykiksi. Ehkä
Ruotsissa, mutta joka tapauksessa Euroopassa, jonka kartan
1600-luvulta Alexander saa lahjaksi postinkantajalta.
 |
| Vasemmalta Sven Wollter, Erland Josephson, Valerie Mairesse, Susan Fleetwood. |
Alexander ei koskaan ole rukoillut Jumalaa, eikä varsinaisesti ala nytkään, mutta sanoo tässä ahdingossa Jumalalle tekevänsä ihan mitä tahansa, jos maailma vain saataisiin asettumaan. Alexander on valmis uhraamaan tämän puolesta itsensä ja vaikka kaikki rakkaimpansakin, jos maailma vain pelastuisi.
Alkutekstien aikana on jo soinut Bachin Matteus-passiosta aaria ”Armahda minua, Jumalani”, joka liittyy siihen kohtaan, kun Pietari kieltää kolmannen kerran Jeesuksen. Asunnon seinällä on jäljennös Leonardo da Vincin maalauksesta Kuninkaiden kumarrus, jossa keskellä istuu Neitsyt Maria sylissään Jeesus-lapsi.
Maria on myös toisen palvelustytöt nimi. Kun Alexander vajoaa surussaan syvälle, hän lähtee Marian luo. Maria asuu talossaan suljetun kirkon takana, ja kun Alexander lähtee seinustalta ottamallaan polkupyörällä ajamaan Marian luo, kuvan hieman harmahtava sävy vaihtuu niin, että ruoho maassa muuttuu viheriäiseksi. Koskaan ennen Alexander ei ole käynyt Marian luona, mutta nyt on hätä. Vierailu päättyy mysteeriseen rakastelukohtaukseen.
Alexanderilla ja Julialla on myös alakouluikäinen poika, joka on selvästi syntynyt heille ”iltatähtenä”. Elokuvan alussa isä kertoo pojalle tarinan japanilaisesta munkista, joka myös istutti kuivan puun, kasteli sitä säännönmukaisesti joka päivä ja kolmantena vuonna se alkoi kukkia. Isä antaa saman ohjeen pojalle. Kolmea vuotta ei nyt odoteta, vaan elokuva loppuu kuvaan, jossa poika isän syntymäpäivän jälkeen kastelee puuta. Kauempaa Maria katsoo – elämä jatkuu, ehkä, mutta voisiko se jatkua parempana kuin tähän asti. Elokuvan lopputeksteissä on, että Tarkovski omisti elokuvan nuorimmalle pojalleen Andrjushjalle, joka syntyi samana vuonna elokuvan valmistumisen kanssa.
Tarkovski ei elokuvaa tehdessään vielä tiennyt, että hänen maailmansa mustenisi pian. Elokuvan ensi-ilta oli toukokuussa Ruotsissa ja Tarkovski kuoli keuhkosyöpään Pariisissa joulukuun lopulla. Hänet on haudattu Pariisin eteläpuolelle St. Genevieve du Boisin hautuumaalle, jossa makaa 10 000 venäläistä emigranttia, Tarkovskin lisäksi mm. ensimmäinen venäläinen Nobel-kirjailija Ivan Bunin ja balettitanssija Rudolf Nurejev.
Tarkovski elämän ympyrä sulkeutui. Hänen ensimmäisen elokuvansa Ei paluuta (1962) alussa 12-vuotias lapsisotilas Ivan seisoo nuoren puun luona, Uhrissa poika jää puunkastelun jälkeen makaamaan puun juurelle. Ivanista tuli sodan aikana orpo, Andrjushja menetti isänsä vuoden ikäisenä.
Alexanderilla on viimeisissä kuvissa aamutakki, jonka selässä on jin ja jan -merkki, joka kuvaa kiinalaisessa filosofiassa maailman kahta vastavoimaa. Pimeyttä ja valoa, jotka maapallon pyöriessä vaihtavat puolta. Tästä ei elokuvassa ole mainintaa, mutta Alexanderin aamutakki on musta… Tarkovski oli hyvin kiinnostunut japanilaisista haiku- ja tanka-runoista. Hän sanoi niiden esittävän asiansa niin, että asian täsmällinen merkitys katoaa.
BERGMAN, BUNUEL,
BRESSON, DOVZHENKO...
Kaksiosaisen dvd:n toinen kiekko sisältää puolalaisen Michal Leszczylowskin dokumenttielokuvan Uhrin tekemisestä (Regi Andreij Tarkovskij, 1988), minkä lisäksi siinä on Tarkovskin vanhoja haastattelupätkiä, otteita hänen luennostaan jossakin elokuvakoulussa sekä rouva Larissa Tarkovskajan muisteluita puolisostaan ja nimenomaan mielenkiintoisia asioita Andrein taiteilijuuteen liittyvistä asioista.
Uhrissa Alexander sanoo Leonardon teosjäljennöstä katsoessaan, että ”suuren taideteoksen edessä on joskus vaikea ymmärtää se ihmisen tekemäksi”. Dokumenttielokuvassa Tarkovski puolestaan sanoo opiskelijoille, että ”toiset ohjaajat tekevät elokuvia siitä maailmasta, jossa he elävät, toiset taas luovat toisenlaista, omaa maailmaansa”. Tällaisina ”uuden maailman” tekijöinä hän hitaasti pohtien mainitsee Ingmar Bergmanin lisäksi Luis Bunuelin, Robert Bressonin, Aleksandr Dovzhenkon, Akira Kurosawan ja Kenji Mizoguchin.
Uhrin uskoo ihmisen tekemäksi, koska tekoprosessia näytetään dokumenttielokuvassa. Näistä Uhriin liittyvistä oheisasioista pitää mainita myös Erland Josephsonin kirjoittama näytelmä Yksi yö ruotsalaista kesää. Kävin sen katsomassa 2002 Turun kaupunginteatterissa, jonne sen ohjasi Jouko Turkka ja Tarkovskia esitti yhdennäköisyyden hyvin tavoittanut elokuvaohjaaja Jari Halonen. Teatterin pieni näyttämö oli vettä ja kuraa, ja toi konkreettisesti näkyville ne luonnonolosuhteet, joiden kanssa joutuvat painimaan studioiden ulkopuolella elokuvia tekevät taiteilijat.
”Onko mitään muuta, mitä ihmiskunta olisi luonut täydellisen antaumuksen vallassa kuin on taide?” (Tarkovski: Vangittu aika, muistelmakirja 1984)
kari.naskinen@gmail.com