Parempi olisi olla hevonen, saisi aina ruokaa

Arvostetusta lääkärikoulusta Nagasakista valmistunut Noboru Yasumoto joutuu yllätyksekseen valtion ylläpitämään sairaalaan, joka on tarkoitettu lähinnä köyhälle väestölle. Akira Kurosawan elokuvassa Punaparta (1965) Yasumoto huomaa unelmiensa romahtavan, mutta kuten tietenkin voi arvata, vasta siellä hänestä kasvaa kunnon ihminen, sekä fyysisesti että henkisesti sairaiden potilaiden auttaja. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin 200 vuoden taakse, mutta asiat ovat samanlaisia kuin nykyisinkin. Ei ole kysymys sote-uudistuksesta eikä yksityistämisestä, mutta budjettileikkaukset tulevat tutuiksi.

Sairaala toimii Edon kylässä, jonka alue 1800-luvun jälkipuoliskolla muuttui osaksi Tokiota. Sairaalan ylilääkäri Kyojio Niide on vaativa henkilökunnalle ja myös yhteiskuntaa kohtaan, sillä hän on humanisti, joka haluaa vain tehdä hyvää. Niideä esittää Toshiro Mifune, joka parhaiten tunnetaan Kurosawan samuraielokuvista. Yhdessä kohtauksessa Niide esittelee niitäkin taitojaan, kun hän joutuu ilotalon luona tappeluun paikallisten äijien kanssa.

Niide ja Yasumoto ovat tarkastuskäynnillä kylässä. Ilotalossa he kohtaavat nuoren tytön, jolla on korkea kuume, joten Niide ottaa tytön mukaansa. Siitä syntyy metakka, kun ilotalon pitäjä ei hyväksy tytön viemistä. Kadulla Niiden kimppuun käy 5-6 bordellin asiakasta, mutta Niide panee heidät matalaksi, ei kuitenkaan samuraimiekan avulla.

Sairaalassa on vuodeosasto pitkäaikaissairaita varten ja poliklinikka, molemmat koko ajan ruuhkaisia. Köyhyys on valtavaa ja taudit leviävät. Maanjäristyskin koettelee ja aiheuttaa lisää hätää. Yhdessä lähellä asuvassa perheessä on kolme lasta, joista nuorin on alle 10-vuotias, joka käy sairaalasta varastamassa velliä. Kiinni jäätyään hän sanoo Yasumotolle: ”Haluaisin olla hevonen. Ne syövät heinää ja sitä on aina.” Kun pojan vanhemmat kuulevat varkaudesta, he yrittävät myrkyllä tappaa perheensä. Heidät ehditään kuitenkin saada sairaalaan, jossa kaikki pelastetaan.

Tällaiset tapaukset ovat sitä kehystä, jonka sisällä Yasumoto kasvaa lääkäriksi. Häntä esittää Yozo Kayama, jonka nimi löytyy myös Kurosawan Samuraimiekan (1962) nimiluettelosta. Punaparta-nimellä tunnetun ylilääkärin johdolla ja ihmisten vaikeiden tilanteiden keskellä Yasumoto pääsee eroon yläluokkaisesta ylimielisyydestään ja hänestä tulee oikea lääkäri. Yasumoto näkee julman köyhyyden ja suuren kärsimyksen, mutta varsinaisesti vasta hänen oma sairastumisensa avaa hänen silmänsä. Punaparta seuraa Yasumoton kasvua ja näkee lopulta, että Yasumoto luopuu itsekkyydestään ja panee kaiken taitonsa ja myötätuntonsa hädänalaisten auttamiseen.

Niide on humanismissaan ja korkeassa moraalissaan intohimoinen. Tämä ei kuitenkaan näy ulkoisena kiihkona. Niide ei saarnaa, sen sijaan hän panee potilaat ja sairaalan lääkärit tutkimaan myös itseään. Potilaidenkin on päästävä eroon itsekkyydestään. Toimii hyvin, sillä lopussa Yasumoto sanoo Punaparralle: ”Näytit minulle tien. Valitsen sen.” Eikä Yasumoto siirry jatkamaan uraansa jossakin arvostetussa huippusairaalassa, vaan jää Edoon. Siirtyminen olisi ollut mahdollista, sillä Yasumoton isäkin on lääkäri ja oli jo junaillut pojalleen komeaa uraa tämän harjoittelupaikan jälkeen.

Punaparta jäi Kurosawan ja Mifunen viimeiseksi yhteiseksi elokuvaksi, joita on 16. Se on myös Kurosawan viimeinen mustavalkoinen elokuva. Siinä on sitä samanlaista surumielisyyttä, mutta sen säröissä myös optimismia, mistä Kurosawan vanhemmat elokuvat ovat tuttuja. Taas kerran tuli mieleen, että värifilmin keksiminen oli harmillinen tekninen kehitysaskel. Ovatkohan ketkään muut kuvanneet vesi- ja lumisadetta yhtä hienosti?

Punaparran kuvaajat olivat Asakazu Nakai ja Takao Saito, tuttuja nimiä jo samuraielokuvista, ja he olivat pääkuvaajina myös Kurosawan viimeisessä suurelokuvassa Ran (1985).

kari.naskinen@gmail.com