Nyt
henkilökohtainen paljastus: olen ollut 50 vuotta lahtelainen.
Syyskuun ensimmäisellä viikolla 1970 tulin töihin Etelä-Suomen
Sanomiin, ja samana päivänä tuli Pertti Huopainen,
Tonttilan mies. Sitten taisi mennä kuukaudenpäivät, kun Hämeenkatu
5:een ilmestyi Jukka Kuikka,
josta myöhemmin Ilta-Sanomissa kehittyi valtakunnallinen
rääväsuu.
Joskus meilläkin keittiönpöydän ääressä käydään tietenkin keskusteluja Lahden asioista. Välillä kun olemme Ulla-rouvan kanssa olleet eri mieltä jostakin asiasta, hän on lopettanut väittelyn sanomalla, että ”niin kun sinä et olekaan lahtelainen”. Nyt Ulla lupasi hyväksyä minutkin oikeaksi lahtelaiseksi.
Lahti ei ollut minulle tänne muuttaessani aivan vieras kaupunki, sillä evakkomummoni oli asunut Lahdessa pitkään ja useat reissut mummolaan olivat tehneet kaupungin ainakin jotenkin tutuksi. Parhaiten olivat muistissa hiihdon MM-kisat 1958, Sinuhen baari Mariankadulla (ovet avautuivat valokennolla), hieno Aleksanterinkatu ja vilkas tori.
Kun soitin isälleni Jyväskylään, että sain työpaikan Lahdesta, oli vanha Viipurin mies heti tyytyväinen: ”Hieno juttu, siellähän on se Reipas.”
Lähempänä omia kiinnostuksenkohteitani oli kuitenkin moottoriurheilu, ja kuinka ollakaan, ensimmäinen asuntoni oli Kasakkamäentiellä ja sen toisella puolella samalla kohtaa oli Kärpäsen speedwayrata. Asunnon vuokrasin Maija Aarnikoivulta, joka oli myyjänä viinakaupassa Hämeenkatu 3:ssa.
Etelä-Suomen Sanomiin pääsin toimittajaksi, vaikka taustani oli sikäli hämärä, että hain avoimena ollutta paikkaa työskennellessäni Hämeenlinnassa ilmestyneessä SDP:n Hämeen Kansassa. Päätoimittaja Olli Järvinen ei kuitenkaan tiennyt esimerkiksi sitä, että olin jo kesällä tuurannut pääkirjoittana lomalla ollutta Hämeen Kansan päätoimittajaa Heikki Nurmea ja ottanut tietenkin kovasti kantaa sosiaalidemokraattisten aatteiden mukaisesti. Vielä hankalampi asia olisi ollut, jos Järvinen olisi huomannut kysyä, olinko käynyt armeijan. Tuohon kysymykseen olisi pitänyt vastata, että lykkäysten takia joudun menemään sotaväkeen puolentoista vuoden kuluttua, ja sellaista pätkätyöläistä ei luultavasti olisi töihin otettu.
ESS:n toimituksessa minut sijoitettiin aluksi Ahti Mattilan johtamalle maakuntaosastolle, jossa käsiteltiin levikkialueen muiden alueiden kuin Lahden asioita. Leikekirjassani ei pikkujuttuja ole, mutta ensimmäinen iso juttuni syyskuussa 1970 näyttää koskeneen satonäkymiä otsikolla ”Viljasadosta pieni, laatu kuitenkin hyvä”.
Lehtitalon muuttaessa Ilmarisentielle siirryin kaupunkiosastolle, jossa istuin samassa huoneessa Ulla Kivekkään kanssa. Osaston päällikkö oli Arvo Leiponen. Päätoimittajina olivat Juhana Lahtinen ja Eeva Rissanen sekä uutispäällikkönä Jaakko Koskela.
Noihin aikoihin vain kaikkein suuriimpiin juttuihin pantiin toimittajan nimi alle. Yleisempi käytäntö oli, että käytettiin toimittajien nimikirjaimia. Minun puumerkikseni tuli KJN, koska pelkkä KN oli jo käytössä Padasjoen aluetoimittajalla Kalevi Nurmisella. J tarkoittaa Johannesta, ja vieläkin on kaksi vanhaa kaveria, jotka muistavat tämän: hiihtoniilo Heikki Kallioniemi markkinoilla ja yu-niilo Arto Pasanen keilahallissa morjestavat aina ”terve, KJN, mitä kuuluu?”
RUOSTUNEET KUIN
PULTIT MASTOIHIN
Meidän Ullan yksi ehdottomia suosikkilauluja on Rauli Nordbergin Lahti-aiheinen Ne meistä. Kyllä se hieno onkin ja ymmärrän syntyperäisen lahtelaisen tunteet.
Meille Lahti on äidin syli kehdostamme jo,
ja harjun honkain humina on kehtolauluni.
Ne meistä, jotka ruostuivat kuin pultit mastoihin,
lähtevät vain palatakseen kohta takaisin.
Raulin isä oli ESS:n toimituspäällikkö Mauri Nordberg, joka aina korosti meille, että muistakaa jutuissanne Lahti-näkökulma. Kyllä se aina muistettiin, mutta joskus muissa yhteyksissä oli vaikeaa – ja on vieläkin –, kun erilaiset mielipidekyselyt eivät oikein noteeraa Lahtea korkealle, esimerkiksi Tampereen tai Jyväskylän veroiseksi. Chicago-mielikuva on ollut tiukassa. Vaikka ei sen meitä varsinaisesti pitäisi haitata. Lahti on suurimmalle osalle meistä paras paikka asua, ja ihan sama, mitä mieltä jotkut galluppeihin kerätyt kajaanilaiset tai sonkajärveläiset ovat.
Pahimpia nälvijöitä ovat olleet iltapäivälehdet. Arkistojani selatessa löytyi mm. jo pois kuolleen helsinkiläisen City-lehden kommentti vuodelta 1990: Etelä-Suomen Sanomat on kravun kääntöpiirin pohjoispuolella ilmestyvistä sanomalehdistä kaikkein huonoin. Juuri noihin aikoihin ESS:n levikki oli noussut yli 70 000:n, mutta sen jälkeen alkoi lama ja muiden lehtien tavoin myös ESS:n levikki alkoi tippua. Sittemmin tätä suuntaa vauhditti digitalisaatio.
Samasta arkistonipusta löysin oman juttuni, jossa kerroin Lahden hotelli- ja ravintolaoppilaitoksesta. Sen apulaisrehtori Reino Haahtela kysyi oppitunnilla, onko kieli sisä- vai ulkoelin. Yksi oppilas viittasi ja sai vastata: ”Riippuu siitä, onko kieli sisässä vai ulkona.”
Demari-lehden pääsiäisnumerossa 1990 kerrottiin, että eduskunnassa on kaksi kananmunista tunnettua kansanedustajaa, Tapani Mörttinen ja Erkki Pulliainen. Heidän haastattelussaan Mörttinen sanoi: ”Minun munani ovat suurimmat ja komeimmat. Pulliainen näyttököön omansa.”
Sitten takaisin Lahteen, mutta edelleen samasta nipusta: kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurinen sanoi jossakin demarien iltamissa, että Lahden hiihtostadion pitäisi siirtää valtion varoin Rovaniemelle, koska Lahdessa ei enää pystytä hiihtämään kasvihuoneilmiön takia.
Salpausselän kisat ovat joka tapauksessa yhä iso juttu. Kun kaupungit nykyisin kilpailevat mielikuvista ja maineesta eli imagosta, niin Lahden ykkösasia on talviurheilu. Vaikka Salpausselän yleisömäärät ovat pienentyneet, niin ilman kisoja Lahti olisi aika tuntematon paikka maailmassa. Kaupunginorkesteri ja Sibeliustalo tunnetaan maailmallakin pienen eliitin keskuudessa, mutta Lahden MM-kisojen rinnalla se on pientä. Seuraavia kisoja pitäisi kohtapuoliin alkaa hakea.
Joskus meilläkin keittiönpöydän ääressä käydään tietenkin keskusteluja Lahden asioista. Välillä kun olemme Ulla-rouvan kanssa olleet eri mieltä jostakin asiasta, hän on lopettanut väittelyn sanomalla, että ”niin kun sinä et olekaan lahtelainen”. Nyt Ulla lupasi hyväksyä minutkin oikeaksi lahtelaiseksi.
Lahti ei ollut minulle tänne muuttaessani aivan vieras kaupunki, sillä evakkomummoni oli asunut Lahdessa pitkään ja useat reissut mummolaan olivat tehneet kaupungin ainakin jotenkin tutuksi. Parhaiten olivat muistissa hiihdon MM-kisat 1958, Sinuhen baari Mariankadulla (ovet avautuivat valokennolla), hieno Aleksanterinkatu ja vilkas tori.
Kun soitin isälleni Jyväskylään, että sain työpaikan Lahdesta, oli vanha Viipurin mies heti tyytyväinen: ”Hieno juttu, siellähän on se Reipas.”
Lähempänä omia kiinnostuksenkohteitani oli kuitenkin moottoriurheilu, ja kuinka ollakaan, ensimmäinen asuntoni oli Kasakkamäentiellä ja sen toisella puolella samalla kohtaa oli Kärpäsen speedwayrata. Asunnon vuokrasin Maija Aarnikoivulta, joka oli myyjänä viinakaupassa Hämeenkatu 3:ssa.
Etelä-Suomen Sanomiin pääsin toimittajaksi, vaikka taustani oli sikäli hämärä, että hain avoimena ollutta paikkaa työskennellessäni Hämeenlinnassa ilmestyneessä SDP:n Hämeen Kansassa. Päätoimittaja Olli Järvinen ei kuitenkaan tiennyt esimerkiksi sitä, että olin jo kesällä tuurannut pääkirjoittana lomalla ollutta Hämeen Kansan päätoimittajaa Heikki Nurmea ja ottanut tietenkin kovasti kantaa sosiaalidemokraattisten aatteiden mukaisesti. Vielä hankalampi asia olisi ollut, jos Järvinen olisi huomannut kysyä, olinko käynyt armeijan. Tuohon kysymykseen olisi pitänyt vastata, että lykkäysten takia joudun menemään sotaväkeen puolentoista vuoden kuluttua, ja sellaista pätkätyöläistä ei luultavasti olisi töihin otettu.
ESS:n toimituksessa minut sijoitettiin aluksi Ahti Mattilan johtamalle maakuntaosastolle, jossa käsiteltiin levikkialueen muiden alueiden kuin Lahden asioita. Leikekirjassani ei pikkujuttuja ole, mutta ensimmäinen iso juttuni syyskuussa 1970 näyttää koskeneen satonäkymiä otsikolla ”Viljasadosta pieni, laatu kuitenkin hyvä”.
Lehtitalon muuttaessa Ilmarisentielle siirryin kaupunkiosastolle, jossa istuin samassa huoneessa Ulla Kivekkään kanssa. Osaston päällikkö oli Arvo Leiponen. Päätoimittajina olivat Juhana Lahtinen ja Eeva Rissanen sekä uutispäällikkönä Jaakko Koskela.
Noihin aikoihin vain kaikkein suuriimpiin juttuihin pantiin toimittajan nimi alle. Yleisempi käytäntö oli, että käytettiin toimittajien nimikirjaimia. Minun puumerkikseni tuli KJN, koska pelkkä KN oli jo käytössä Padasjoen aluetoimittajalla Kalevi Nurmisella. J tarkoittaa Johannesta, ja vieläkin on kaksi vanhaa kaveria, jotka muistavat tämän: hiihtoniilo Heikki Kallioniemi markkinoilla ja yu-niilo Arto Pasanen keilahallissa morjestavat aina ”terve, KJN, mitä kuuluu?”
RUOSTUNEET KUIN
PULTIT MASTOIHIN
Meidän Ullan yksi ehdottomia suosikkilauluja on Rauli Nordbergin Lahti-aiheinen Ne meistä. Kyllä se hieno onkin ja ymmärrän syntyperäisen lahtelaisen tunteet.
Meille Lahti on äidin syli kehdostamme jo,
ja harjun honkain humina on kehtolauluni.
Ne meistä, jotka ruostuivat kuin pultit mastoihin,
lähtevät vain palatakseen kohta takaisin.
Raulin isä oli ESS:n toimituspäällikkö Mauri Nordberg, joka aina korosti meille, että muistakaa jutuissanne Lahti-näkökulma. Kyllä se aina muistettiin, mutta joskus muissa yhteyksissä oli vaikeaa – ja on vieläkin –, kun erilaiset mielipidekyselyt eivät oikein noteeraa Lahtea korkealle, esimerkiksi Tampereen tai Jyväskylän veroiseksi. Chicago-mielikuva on ollut tiukassa. Vaikka ei sen meitä varsinaisesti pitäisi haitata. Lahti on suurimmalle osalle meistä paras paikka asua, ja ihan sama, mitä mieltä jotkut galluppeihin kerätyt kajaanilaiset tai sonkajärveläiset ovat.
Pahimpia nälvijöitä ovat olleet iltapäivälehdet. Arkistojani selatessa löytyi mm. jo pois kuolleen helsinkiläisen City-lehden kommentti vuodelta 1990: Etelä-Suomen Sanomat on kravun kääntöpiirin pohjoispuolella ilmestyvistä sanomalehdistä kaikkein huonoin. Juuri noihin aikoihin ESS:n levikki oli noussut yli 70 000:n, mutta sen jälkeen alkoi lama ja muiden lehtien tavoin myös ESS:n levikki alkoi tippua. Sittemmin tätä suuntaa vauhditti digitalisaatio.
Samasta arkistonipusta löysin oman juttuni, jossa kerroin Lahden hotelli- ja ravintolaoppilaitoksesta. Sen apulaisrehtori Reino Haahtela kysyi oppitunnilla, onko kieli sisä- vai ulkoelin. Yksi oppilas viittasi ja sai vastata: ”Riippuu siitä, onko kieli sisässä vai ulkona.”
Demari-lehden pääsiäisnumerossa 1990 kerrottiin, että eduskunnassa on kaksi kananmunista tunnettua kansanedustajaa, Tapani Mörttinen ja Erkki Pulliainen. Heidän haastattelussaan Mörttinen sanoi: ”Minun munani ovat suurimmat ja komeimmat. Pulliainen näyttököön omansa.”
Sitten takaisin Lahteen, mutta edelleen samasta nipusta: kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurinen sanoi jossakin demarien iltamissa, että Lahden hiihtostadion pitäisi siirtää valtion varoin Rovaniemelle, koska Lahdessa ei enää pystytä hiihtämään kasvihuoneilmiön takia.
Salpausselän kisat ovat joka tapauksessa yhä iso juttu. Kun kaupungit nykyisin kilpailevat mielikuvista ja maineesta eli imagosta, niin Lahden ykkösasia on talviurheilu. Vaikka Salpausselän yleisömäärät ovat pienentyneet, niin ilman kisoja Lahti olisi aika tuntematon paikka maailmassa. Kaupunginorkesteri ja Sibeliustalo tunnetaan maailmallakin pienen eliitin keskuudessa, mutta Lahden MM-kisojen rinnalla se on pientä. Seuraavia kisoja pitäisi kohtapuoliin alkaa hakea.
"Meissä elää Lahti entinen,
se meissä sykkii vielä hetkisen;
maan alle painuu harju viimeinen,
ennen kuin pois mä vaihtaisin sen."
kari.naskinen@gmail.com