”L´Urope ei tule koskaan olemaan vilpitön liittolaisemme”

Osa Venäjää kuuluu maantieteellisesti Eurooppaan, mutta usein historian aikana on tuntunut, että henkisesti ei asia täysin näin ole. Venäjä on joutunut ankarasti puolustautumaan ”oikeiden eurooppalaisten” hyökkäyksiä vastaan. Kaarle XII yritti 1700-luvulla nujertaa Venäjän, Napoleon Buonaparte epäonnistui 1800-luvulla ja Adolf Hitler 1900-luvulla. Ei ihme, että venäläiset ovat varuillaan läntisen Euroopan suhteen. Leo Tolstoin Sodassa ja rauhassa (1865-69) keisarinnan hovineiti Anna Pavlovna Scherer sanookin yhdessä keskustelussa ranskalaista ääntämystä tavoitellen, että ”l´Urope ei tule koskaan olemaan vilpitön liittolaisemme”. (Kuva on Sergei Bondartshukin ohjaamasta elokuvasta, 1965-67.)

Toisaalta kun asiat ovat kunnossa ja hommat hoidettu, tilannetta katsotaan toiselta kantilta. Tsaarin armeijan kukistettua Napoleonin sanoo Aleksanteri I luokseen kokoontuneille upseereille Tolstoin mukaan: ”Te ette ole pelastaneet vain Venäjää, vaan olette pelastaneet Euroopankin.”

Ilman Tolstoitakin Aleksanteri esiintyi Napoleonin sotien jälkeen hyvin eurooppalaisena. Wienin kongressissa hän ehdotti, että Jumalan armosta hallitsevat Euroopan monarkit tekisivät pyhän liiton, kaitsisivat isinä kansojaan ja pitäisivät kristillisinä veljinä yllä rauhaa Euroopassa. Muutaman vuoden tällainen ”pyhä liitto” toimikin, mutta kun Aleksanteri I kuoli kymmenen vuoden kuluttua, ei tällaisesta liitosta enää ollut paljonkaan jäljellä.

SUOMEN SOTAKIN
VILAHTAA OHIMENNEN

Suomen kanssa käymistään sodista ei Venäjä ole koskaan tehnyt isoa numeroa. Talvisotakin oli vain pieni rajakahakka. Sota ja rauha ohittaa myös Suomen sodan 1808-09 pienillä sivumaininnoilla, vaikka Venäjä sentään sai siinä sodassa Suomen silloisen alueen Ruotsilta: eversti Adolf Bergin kerrotaan saaneen ansioistaan Suomen sodassa kaksi palkintoa ja Napoleon sanoo antaneensa Suomen Venäjälle, siinä se.

Vähän enemmän Suomi on esillä siksi, että kreivi Gustaf Mauritz Armfelt siirtyi 1811 Ruotsin armeijasta Venäjälle. Perättömien ilmiantojen takia kuningas Kaarle XIII oli määrännyt Armfeltin perheineen poistumaan välittömästi Ruotsista. Armfelt muutti Pietariin, jossa hänet nimitettiin Suomen asiain komitean puheenjohtajaksi ja Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi. Helmikuussa 1812 Armfelt ylennettiin jalkaväenkenraaliksi Venäjän armeijassa ja nimitettiin tsaarin ensimmäiseksi kenraaliadjutantiksi. Niinpä hän osallistui kesällä 1812 sotaan Napoleonia vastaan.

Tolstoin mukaan Armfelt oli Napoleonin kiivas vihamies ja itseensä luottava kenraali, mikä ominaisuus aina tehosi Aleksanteriin. Muuten Tolstoi ei paljon piitannut Armfeltista – ”on irstailija ja juonittelija” (ilman perusteluja).

Tällaiset luonnehdinnat henkilöistä ovat yleensäkin värikkäitä Sodassa ja rauhassa. Yhdellä ruhtinattarella on ruma vartalo, yksi on luomihuulinen ja yhdellä on matala, haiveninen ylähuuli. Oopperassa laulavista naisista yksi on turpea, toinen paksusäärinen. Armeijan ylipäällikkö, sotamarsalkka Mihail Kutuzov oli silmäpuoli ja isomahainen, kasvot olivat arvet rumentaneet ja lisäksi hän oli hoviliehakko. Kutuzov oli joka tapauksessa sotilas, jonka Tolstoi nosti korkealle. Kutuzov oli ainoa, joka sanoi, ettei Moskovan menettäminen Napoleonille merkinnyt Venäjän menettämistä, eikä Kutuzoville tullut hetkeksikään mieleen luovuttaminen. Sodan ja rauhan kirjoittaessaan Tolstoi oli alle 40-vuotias. Myöhemmällä iällä hänestä tuli absoluuttinen pasifisti, joka ei hyväksynyt puolustussotaakaan.

Henkilökuvista vielä sen verran, Kutuzovin adjutantti Mihail Bolkonski oli kaunis, kun taas Napoleon oli luonnevikainen: korsikalainen hirviö, ihmissuvun vihollinen, jossa ranskalainen oveluus yhtyi italialaiseen teeskentelyyn.

Tällaiset tarkat kuvaukset ihmisistä ja paikoista olivat tietenkin tarpeenkin, kun ei ollut televisiota eikä lehtivalokuvia. Sama käytäntö oli monella muulla, Alexandre Dumas´lla, nuoremmista Thomas Mannilla ym.

SOTA

Leo Tolstoi kirjoitti sodasta: ”Sattui tapaus, joka oli ristiriidassa ihmisjärjen ja koko inhimillisen luonnon kanssa. Miljoonat ihmiset harjoittivat vastavuoroin niin äärettömän paljon pahuutta, petosta, kavallusta, varkautta, väärennystä, ja väärän rahan liikkeelle laskemista, ryöstöä, murhapolttoa ja murhia, etteivät maailman kaikki tuomioistuimet vuosisatojen kestäessä kerää aikakirjoihin niin valtavaa rikosten määrää. Mutta tänä aikana eivät ihmiset, jotka niin menettelivät, pitäneet tekojansa rikollisina.”

 Silti tämä on vain jatkunut ja jatkunut. Näin siksi, että ”valtakuntien ja kansojen noustessa toisiaan vastaan niiden ulkonainen toimintatarmo ilmenee sodissa. Valtiollinen voima joko kasvaa tai vähenee sotaisten saavutusten määrästä riippuen.”

Tolstoi näki Ranskan vallankumouksenkin toisella tavalla kuin nähdään yleensä: ”Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla kokoontui Pariisissa parikymmentä henkilöä, jotka alkoivat puhua siitä, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja vapaita. Tämän tähden ihmiset alkoivat kaikkialla Ranskassa tappaa ja hukuttaa toisiaan. Nämä ihmiset surmasivat kuninkaan ja vielä monia muita. Juuri tähän aikaan Ranskassa oli nerokas ihminen – Napoleon. Hän voitti kaikkialla, ts. surmasi paljon ihmisiä, koska hän oli hyvin nerokas. Ja hän lähti jostakin syystä surmaamaan afrikkalaisia, surmasi heitä niin hyvin ja oli niin ovela ja viisas, että vaati Ranskaan tultuaan kaikkia tottelemaan itseään. Ja kaikki alistuivat tottelemaan häntä. Keisariksi tultuaan hän lähti taas surmaamaan kansaa.”

Vuonna 1857 Tolstoi kulki Pariisissa Napoleonin haudan ohi ja hänen kerrotaan huudahtaneen: ”Kauheaa, että tästä rikollisesta tehdään jumala.”

ARMFELT SAI AIKAAN
ARMEIJAN SUOMELLE

Gustaf Armfelt näki ja koki Aleksanterin rinnalla, että sotia tulee ja niissä on pärjättävä. Niinpä hän kannatti oman armeijan perustamista myös Suomen suuriruhtinaskunnalle. Tämä toteutettiinkin 1812-13, kun perustettiin kolme kaksipataljoonaista jääkärirykmenttiä Suomen kenraalikuvernöörin esikunnan sotilaskanslian alaisuuteen.

Armfeltin toinen iso aikaansaannos oli, kun hän sai valtioneuvos, senaattori J.A. Ehrenströmin ja Uudenmaan - Hämeen läänin maaherran, majuri G.F. Stjernvallin tuella Aleksanteri I:n antaman 8.4.1812 määräyksen Suomen pääkaupunkioikeuksien siirtämisestä Turulta Helsingille.

Arviot Armfeltin merkityksestä Ruotsin ja Suomen historiassa ovat vaihdelleet vuosikymmenten myötä etenkin Ruotsissa, jossa historiankirjoitus piti 1800-luvulla Armfeltia maanpetturina, poliittisena opportunistina ja vehkeilijänä. Vasta 1997 historioitsija Stig Ramel lopullisesti osoitti Armfeltin aseman kustaviaanisen ajan lopun kaukonäköisenä valtiomiehenä.

Suomalainen historiankirjoitus on suhtautunut Armfeltiin suopeammin. J.R. Danielson-Kalmari korosti tutkimuksessaan 1894 Armfeltin keskeistä asemaa ja Carl von Bonsdorff keskittyi neliosaisessa Armfelt-elämäkerrassaan tämän vuoden 1810 jälkeiseen toimintaan Suomen asiain komitean puheenjohtajana unohtamatta hänen merkitystään kuningas Kustaa III:n aikana.

kari.naskinen@gmail.com