Elokuvan alku on
visuaalisesti harvinaisen komea: vakoilusta tuomittu kapteeni Alfred
Dreyfus marssitetaan
Sotilasakatemian ison paraatikentän keskelle, jossa hänet
häväistään julkisesti; akatemian henkilökunta, upseerioppilaat
ja vähän muutakin yleisöä reunustavat kenttää ja näkevät, kun
Dreyfusilta revitään pois arvomerkit ja juhlapuvun muutkin
koristeet sekä katkaistaan hänen miekkansa. Taustalla
kohoaa Eiffel-torni Marskentän toisessa päässä.
Roman
Polanskin ohjaama
Upseeri
ja vakooja on
loppuun asti jämerä
elokuva.
Ei keinotekoista kruusailua, vaan kova tarina sujuvasti
kerrottuna.
Dreyfusin tapauksesta tuli kansainvälinen skandaali. Kun paljastui, että Dreyfus oli täysin syytön vakoiluun ja että tuomion takana oli hänen juutalaisuutensa, menetti Ranska maailman silmissä asemansa oikeusvaltiona. Tätä sinänsä oleellista asiaa Polanski ei sen kummemmin korosta, koska siihen ei ole syytä yhtään enempää kuin mitä tapahtumat tuovat esille. Tai on sentään yksi kohtaus heti alussa, kun eräs upseeri kommentoi tilannetta avauskohtauksessa: ”Ennen Roomassa heitettiin kristittyjä leijonille, nyt juutalaiset selviävät vankeustuomiolla - edistystä on tapahtunut.”
Elokuvan päähenkilö ei ole Alfred Dreyfus, vaan Yleisesikunta-akatemian vastavakoiluosaston tilastoyksikön johtaja Georges Piquart (kuvassa roolin esittävä Jean Dujardin). Dreyfusin jo ollessa vankina Pirunsaarella Piquart saa selville, että Dreyfus on syytön vakoiluun Saksan hyväksi ja aloittaa oman tutkimuksensa asiasta. Tätä ei Ranskan sotilasjohto eikä maan hallitus tietenkään sulata, vaan Piquart joutuu liemeen. Myös Piquart passitetaan vankilaan, mutta kuten historiasta tiedämme, sekä Dreyfus että Piquart saavat lopulta oikeaa oikeutta.
Ranskalle tämä oli kova paikka. Ranskan jyrkän nationalistinen oikeistoeliitti koki häpeänä vuosien 1870-71 sodan, jonka seurauksena maa oli menettänyt Elsas-Lothringenin maakunnan Preussille. Tätä häpeää yritettiin peitellä silläkin, että Ranskan armeijaa alettiin uudistaa ja tämä mahdollisti Dreyfusille ensimmäisenä juutalaisena päästä upseerikouluun. Syvimmät asenteet eivät kuitenkaan hävinneet.
Piquartin selvitystyö todisti selvästi, että Dreyfus oli syytön, mutta sotilastuomioistuin oli edelleen toista mieltä. Vasta presidentti Emile Loubet armahti Dreyfusin, joka myöhemmin palasi armeijaan, nousi everstiksi ensimmäisessä maailmansodassa ja kuoli 1935 kunnioitettuna upseerina ja marttyyrinä. Kansallisoikeistolaisten mielistä ei juutalaisen Dreyfusin tapaus kuitenkaan unohtunut: heidän muodostamansa Vichyn hallitus lähetti Dreyfusin tyttärentyttären Madeleine Levyn Auschwitziin 1943, koska tämä oli taistellut Ranskan vastarintaliikkeessä.
Olen nyt paljastanut elokuvan juonta ja vähän enemmänkin, mutta tästä ei ole haittaa elokuvaa katsomaan meneville, sillä sisällössä on paljon muutakin. On juutalaisen Polanskin parhaita elokuvia. Siinä tulee hyvin esille se valt. tri Alpo Rusin toteamus, että ”Dreyfusin tapaus on esimerkki siitä, miten vaikeaa yksilön on yleensäkin saada oikeutta, kun hänen vastassaan on valtio”. (SK 24.7.2010)
Rusi kirjoitti asiasta käsitellessään Louis Begleyn kirjaa Why the Dreyfus Affair Matters (2009). Begley vertaa Pirunsaarta Yhdysvaltain perustamaan Quantanamon vankileiriin, jonne viedään ”uusia Dreyfuseja”. Tällaiset operaatiot kuvaavat sitä, miten ”kansallisen paniikin ja häpeän peittelyn olosuhteissa poljetaan sivistyneitä oikeustapoja ja kansalaisoikeuksia”.
Polanskin elokuva on herpaantumattoman taitavasti koottu. Se on myös jännityselokuva, jonka oikeussalidraamat ovat lajinsa parhaimmistoa. Harvinaista ilonaihetta antaa sekin, että koska elokuvaa ei tehty Hollywoodissa, vaan Pariisissa, ovat näyttelijät ranskalaisia ja he tietenkin puhuvat ranskaa. Oli onni, että alkuperäinen suunnitelma tehdä elokuvasta englanninkielinen muuttui. Jean Dujardin on roolissaan erinomainen. Hänen rakastajatartaan esittää Roman Polanskin puoliso Emmanuel Seigner.
Yksi ”hauska” kohtauskin on. Sotilasakatemian upseerit ja lakimiehet analysoivat Dreyfusin syylliseksi paljastamaa kirjettä:
- Tämän on grafologi todistanut selvästi Dreyfusin kirjoittamaksi.
- Mutta jos se on väärennös?
- Niin niin, kyllä juutalaiset osaavat hyvin väärentää.
Piquart: - Eli Dreyfus on syyllinen, jos hän on kirjoittanut sen, mutta on syyllinen myös, jos ei ole sitä kirjoittanut.
kari.naskinen@gmail.com
Dreyfusin tapauksesta tuli kansainvälinen skandaali. Kun paljastui, että Dreyfus oli täysin syytön vakoiluun ja että tuomion takana oli hänen juutalaisuutensa, menetti Ranska maailman silmissä asemansa oikeusvaltiona. Tätä sinänsä oleellista asiaa Polanski ei sen kummemmin korosta, koska siihen ei ole syytä yhtään enempää kuin mitä tapahtumat tuovat esille. Tai on sentään yksi kohtaus heti alussa, kun eräs upseeri kommentoi tilannetta avauskohtauksessa: ”Ennen Roomassa heitettiin kristittyjä leijonille, nyt juutalaiset selviävät vankeustuomiolla - edistystä on tapahtunut.”
Elokuvan päähenkilö ei ole Alfred Dreyfus, vaan Yleisesikunta-akatemian vastavakoiluosaston tilastoyksikön johtaja Georges Piquart (kuvassa roolin esittävä Jean Dujardin). Dreyfusin jo ollessa vankina Pirunsaarella Piquart saa selville, että Dreyfus on syytön vakoiluun Saksan hyväksi ja aloittaa oman tutkimuksensa asiasta. Tätä ei Ranskan sotilasjohto eikä maan hallitus tietenkään sulata, vaan Piquart joutuu liemeen. Myös Piquart passitetaan vankilaan, mutta kuten historiasta tiedämme, sekä Dreyfus että Piquart saavat lopulta oikeaa oikeutta.
Ranskalle tämä oli kova paikka. Ranskan jyrkän nationalistinen oikeistoeliitti koki häpeänä vuosien 1870-71 sodan, jonka seurauksena maa oli menettänyt Elsas-Lothringenin maakunnan Preussille. Tätä häpeää yritettiin peitellä silläkin, että Ranskan armeijaa alettiin uudistaa ja tämä mahdollisti Dreyfusille ensimmäisenä juutalaisena päästä upseerikouluun. Syvimmät asenteet eivät kuitenkaan hävinneet.
Piquartin selvitystyö todisti selvästi, että Dreyfus oli syytön, mutta sotilastuomioistuin oli edelleen toista mieltä. Vasta presidentti Emile Loubet armahti Dreyfusin, joka myöhemmin palasi armeijaan, nousi everstiksi ensimmäisessä maailmansodassa ja kuoli 1935 kunnioitettuna upseerina ja marttyyrinä. Kansallisoikeistolaisten mielistä ei juutalaisen Dreyfusin tapaus kuitenkaan unohtunut: heidän muodostamansa Vichyn hallitus lähetti Dreyfusin tyttärentyttären Madeleine Levyn Auschwitziin 1943, koska tämä oli taistellut Ranskan vastarintaliikkeessä.
Olen nyt paljastanut elokuvan juonta ja vähän enemmänkin, mutta tästä ei ole haittaa elokuvaa katsomaan meneville, sillä sisällössä on paljon muutakin. On juutalaisen Polanskin parhaita elokuvia. Siinä tulee hyvin esille se valt. tri Alpo Rusin toteamus, että ”Dreyfusin tapaus on esimerkki siitä, miten vaikeaa yksilön on yleensäkin saada oikeutta, kun hänen vastassaan on valtio”. (SK 24.7.2010)
Rusi kirjoitti asiasta käsitellessään Louis Begleyn kirjaa Why the Dreyfus Affair Matters (2009). Begley vertaa Pirunsaarta Yhdysvaltain perustamaan Quantanamon vankileiriin, jonne viedään ”uusia Dreyfuseja”. Tällaiset operaatiot kuvaavat sitä, miten ”kansallisen paniikin ja häpeän peittelyn olosuhteissa poljetaan sivistyneitä oikeustapoja ja kansalaisoikeuksia”.
Polanskin elokuva on herpaantumattoman taitavasti koottu. Se on myös jännityselokuva, jonka oikeussalidraamat ovat lajinsa parhaimmistoa. Harvinaista ilonaihetta antaa sekin, että koska elokuvaa ei tehty Hollywoodissa, vaan Pariisissa, ovat näyttelijät ranskalaisia ja he tietenkin puhuvat ranskaa. Oli onni, että alkuperäinen suunnitelma tehdä elokuvasta englanninkielinen muuttui. Jean Dujardin on roolissaan erinomainen. Hänen rakastajatartaan esittää Roman Polanskin puoliso Emmanuel Seigner.
Yksi ”hauska” kohtauskin on. Sotilasakatemian upseerit ja lakimiehet analysoivat Dreyfusin syylliseksi paljastamaa kirjettä:
- Tämän on grafologi todistanut selvästi Dreyfusin kirjoittamaksi.
- Mutta jos se on väärennös?
- Niin niin, kyllä juutalaiset osaavat hyvin väärentää.
Piquart: - Eli Dreyfus on syyllinen, jos hän on kirjoittanut sen, mutta on syyllinen myös, jos ei ole sitä kirjoittanut.
kari.naskinen@gmail.com