Kymenlaaksossa
on koronavirukseen kuollut vain yksi ihminen, tartunnan on saanut 40,
mutta sairaalahoidossa ei ole yhtään koronapotilasta. Toista oli
runsaat sata vuotta sitten, kun kansalaissota oli päällä. Ensin
punainen ja sitten valkoinen terrori. Varsinaisten taistelujen
ulkopuolella teloitettiin ensin 27 Kymintehtaiden valkoista herraa ja
taisteluiden päätyttyä 277 punikkia. Nämä määrät voi
suhteuttaa siihen, että talvi- ja jatkosodissa kaatui samalta
alueelta 318 sotilasta.
Näistä vuoden 1918 tapahtumista Kuusankoskella kerrotaan tarkasti Seppo Aallon kirjassa Kapina tehtailla, joka palkittiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla 2018 ja valittiin Suomalaisilla historiapäivillä Sibeliustalossa vuoden historiateokseksi. Aalto on syntynyt 1951 Kuusankoskelta ja hän on Helsingin yliopiston Suomen ja Skandinavian historian dosentti. Kirjassa on esillä muutama Aalto-niminenkin, mutta kirjoittaja ei ainakaan mainitse heihin mitään sukulaisuussuhdetta.
Näissä tehdaskylissä asui noin 12 000 ihmistä, joista Kymiyhtiön töissä oli noin 3400, heistä insinöörejä, työnjohtajia ja valkokaulusporukkaa 180. Kymintehtaat muodostivat Euroopan suurimman paperiteollisuuden keskittymän ja Kuusankosken sanottiin olevan Suomen luokkajakautunein paikkakunta.
Tilanteen kärjistyminen oli alkanut jo suurlakon aikana 1905, mutta varsinkin toimitusjohtaja Gösta Björkenheimin neuvotteluvalmiuden ja sovinnollisuuden ansiosta rauha säilyi. Pahin alkoi toteutua lokakuussa 1917, kun perustettiin Työväen järjestyskaarti ja porvarillinen suojeluskunta, jonka päällliköksi valittiin tehtaan insinööri Alvar Brejlin. Hieman myöhemmin perustettiin myös Voikkaan suojeluskunta, josta kotkalainen Eteenpäin-lehti otsikoi: ”Lahtarikaarti perustettu Woikkaallekin”.
Kansalaissodan alkaminen sai lopulta asiat tolaltaan. Lokakuun vallankumous oli sille ratkaisevana innoittajana. Kymintehtaalaisten punakaartin rivimiesten esikuvina eivät kuitenkaan olleet Lenin, Trotski ja Zinovjev, vaan suomalaisen työväenliikkeen veteraanit Eetu Salin, Matti Kurikka ja Oskari Tokoi.
Eikä Björkenheim enää mahtanut mitään, kun punaisten kansanvaltuuskunta lähetti helmikuun alussa Kymintehtaille ylikomissaariksi Paperityöväen liiton sihteerin Walter Wihriän. Tämä ”punainen vuorineuvos” oli ennestään tuttu mies, asunutkin Kuusankoskella 1916. Hän rupesi johtamaan tehtaita, mutta toimi myös poliittisena vaikuttajana. Johtamistaitoja tarvittiin varsinkin siihen, kun 28.1. keskeytynyt paperintuotanto piti saada taas käyntiin.
Kuvassa on Voikkaan punakaartin plutoona työväentalon edustalla valmiina lähtemään rintamalle. Kansalaissodan aikana Kymintehtaiden punaisen rykmentin vahvuus oli 1536 miestä, joiden lisäksi tehtaan ja Kouvolan nuorista tytöistä oli koottu 200 henkilön naiskaarti. Kapina alkoi ja Kuusankoskella se kärjistyi ensin neljän tehdasherran teloitukseen 19.2.1918. Yksi kuula kalloon jokaiselle riitti: Kymiyhtiön insinööri Herman Norman (kansalliskaartin päällikkönä heti suurlakon aikana), Voikkaan tehtaan ulkotöiden esimiehes ja suojeluskunnan komppanianpäällikkö Manfred Sivén, rakennusmestari Antti Poutiainen sekä entinen poliisi, Voikkaalla työnjohtajana toiminut Heikki Eloranta (oli sanonut, että voisi tappaa koko Voikkaan punaisen väestön myrkyttämällä elintarvikkeet).
Paperintuotanto käynnistyi Kymintehtaalla 7.3. kahdella koneella, mutta Voikkaalla ei tuotanto osattu enää aloittaa. Työvoimaa oli vähemmän kuin aikaisemmin, koska miehiä oli sotimassa, ja insinöörit ym. tekivät parhaansa tehdäkseen punaisille hallaa. Paperi oli punaisillekin tärkeätä, sillä Etelä-Suomen työväenlehdet tarvitsivat paperia.
Kauppaneuvos Björkenheim sai olla pitkään rauhassa kotiarestissa. Hän ei ollut halunnut lähteä pois Kuusankoskelta, vaan oli sitkeästi kaikenlaisen sovinnon kannalla. Tämä ei kaikkia porvareita miellyttänyt. Huhtikuussa vuorineuvos Gösta Serlachius Mäntästä tapasi Lahdessa kymintehtaalaisen metsänhoitajan Emil Eklundin, joka sanoi aikovansa pian palata Kuusankoskelle.
- Miksi, kysyi Serlachius.
- Jos en muusta syystä, niin ampuakseni Björkenheimin, vastasi Eklund.
Eklundin ei tarvinnut tätä hommaa hoitaa, sillä jotkut punaiset ampuivat Björkenheimin ja muita valkoherroja Korialla 28.4.
Sitten tulivat toukokuu ja vallanvaihto. Armeija ja Kymiyhtiö tekivät saumatonta yhteistyötä. Valkoinen terrori oli järjestelmällistä, totaalista ja kohdistui erottelematta koko kapinalliseen yhteisöön.
Puhdistuksilla oli kiire, kuten Aalto toteaa. Oli nimittäin odotettavissa, että senaatti ja sodanjohto haluaisivat mahdollisimman nopeasti palauttaa maahan laillisemman olotilan. Tässä tarkoituksessa Mannerheim antoikin 11.5. käskyn, jolla teloitukset kiellettiin siihen saakka, kunnes sotaoikeuksia koskeva laki saataisiin voimaan. Käskyn eteenpäin toimittamista viivytti työpöydällään kolme vuorokautta everstiluutnantti Rudolf Walden, joten Kuusankoskellakin saatettiin punaisten teloituksia yhä jatkaa.
TERRORIN TARKOITUSPERÄT
1. Piti varmistaa ankarilla toimilla valkoinen valta. Siihen kuuluivat joukkoteloitukset, jotka kohdistuivat myös punaisten siviilipuolen johtajiin. Toisin sanoen lamaannutettiin shokkihoidolla punaisten välittömät vastarintayritykset.
2. Rankalla terrorilla ja näennäisillä, laittoman oikeuden päätöksillä varmistettiin pelkotila, jolla vaikutettiin siihen, ettei kapina herkästi toistuisi.
3. Terroriin sisältyi myös puhdistus, joka koski marginaaliryhmiä, työväenliikettä ja venäläisiä.
VAPPU TORILLA
Sota päättyi varsinaisesti toukokuun puolivälissä, mutta Kuusankoskella oli jo vappuna selvää, mikä on lopputulos. Torilla järjestettiin vielä vappujuhla, jossa muisteltiin vuotta aiemmin tapahtunutta siirtymistä 8-tuntiseen työpäivään, mutta mielet olivat maassa. Tori oli kuin pakolaisleiri, täynnä Heinolan suunnasta ja lännestä tulleita punaisia, jotka juhlan jälkeen jatkoivat karkumatkaansa tehdaskylien läpi itään.
”Herrasväelle 3.5. oli riemun päivä”, kirjoittaa Aalto. ”Pitkä painajainen oli vihdoin päättynyt. Virkamiesten perheiden iloa varjosti kuitenkin huoli vangituista omaisista ja ystävistä. Tohtori Einar Therman kyseli puhelimella Kouvolan ja Korian kasarmeilta, mikä oli vankien tilanne. Vastaukset kuuluivat: täällä ei ole valkoisia vankeja!”
Näistä vuoden 1918 tapahtumista Kuusankoskella kerrotaan tarkasti Seppo Aallon kirjassa Kapina tehtailla, joka palkittiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla 2018 ja valittiin Suomalaisilla historiapäivillä Sibeliustalossa vuoden historiateokseksi. Aalto on syntynyt 1951 Kuusankoskelta ja hän on Helsingin yliopiston Suomen ja Skandinavian historian dosentti. Kirjassa on esillä muutama Aalto-niminenkin, mutta kirjoittaja ei ainakaan mainitse heihin mitään sukulaisuussuhdetta.
Näissä tehdaskylissä asui noin 12 000 ihmistä, joista Kymiyhtiön töissä oli noin 3400, heistä insinöörejä, työnjohtajia ja valkokaulusporukkaa 180. Kymintehtaat muodostivat Euroopan suurimman paperiteollisuuden keskittymän ja Kuusankosken sanottiin olevan Suomen luokkajakautunein paikkakunta.
Tilanteen kärjistyminen oli alkanut jo suurlakon aikana 1905, mutta varsinkin toimitusjohtaja Gösta Björkenheimin neuvotteluvalmiuden ja sovinnollisuuden ansiosta rauha säilyi. Pahin alkoi toteutua lokakuussa 1917, kun perustettiin Työväen järjestyskaarti ja porvarillinen suojeluskunta, jonka päällliköksi valittiin tehtaan insinööri Alvar Brejlin. Hieman myöhemmin perustettiin myös Voikkaan suojeluskunta, josta kotkalainen Eteenpäin-lehti otsikoi: ”Lahtarikaarti perustettu Woikkaallekin”.
Kansalaissodan alkaminen sai lopulta asiat tolaltaan. Lokakuun vallankumous oli sille ratkaisevana innoittajana. Kymintehtaalaisten punakaartin rivimiesten esikuvina eivät kuitenkaan olleet Lenin, Trotski ja Zinovjev, vaan suomalaisen työväenliikkeen veteraanit Eetu Salin, Matti Kurikka ja Oskari Tokoi.
Eikä Björkenheim enää mahtanut mitään, kun punaisten kansanvaltuuskunta lähetti helmikuun alussa Kymintehtaille ylikomissaariksi Paperityöväen liiton sihteerin Walter Wihriän. Tämä ”punainen vuorineuvos” oli ennestään tuttu mies, asunutkin Kuusankoskella 1916. Hän rupesi johtamaan tehtaita, mutta toimi myös poliittisena vaikuttajana. Johtamistaitoja tarvittiin varsinkin siihen, kun 28.1. keskeytynyt paperintuotanto piti saada taas käyntiin.
Kuvassa on Voikkaan punakaartin plutoona työväentalon edustalla valmiina lähtemään rintamalle. Kansalaissodan aikana Kymintehtaiden punaisen rykmentin vahvuus oli 1536 miestä, joiden lisäksi tehtaan ja Kouvolan nuorista tytöistä oli koottu 200 henkilön naiskaarti. Kapina alkoi ja Kuusankoskella se kärjistyi ensin neljän tehdasherran teloitukseen 19.2.1918. Yksi kuula kalloon jokaiselle riitti: Kymiyhtiön insinööri Herman Norman (kansalliskaartin päällikkönä heti suurlakon aikana), Voikkaan tehtaan ulkotöiden esimiehes ja suojeluskunnan komppanianpäällikkö Manfred Sivén, rakennusmestari Antti Poutiainen sekä entinen poliisi, Voikkaalla työnjohtajana toiminut Heikki Eloranta (oli sanonut, että voisi tappaa koko Voikkaan punaisen väestön myrkyttämällä elintarvikkeet).
Paperintuotanto käynnistyi Kymintehtaalla 7.3. kahdella koneella, mutta Voikkaalla ei tuotanto osattu enää aloittaa. Työvoimaa oli vähemmän kuin aikaisemmin, koska miehiä oli sotimassa, ja insinöörit ym. tekivät parhaansa tehdäkseen punaisille hallaa. Paperi oli punaisillekin tärkeätä, sillä Etelä-Suomen työväenlehdet tarvitsivat paperia.
Kauppaneuvos Björkenheim sai olla pitkään rauhassa kotiarestissa. Hän ei ollut halunnut lähteä pois Kuusankoskelta, vaan oli sitkeästi kaikenlaisen sovinnon kannalla. Tämä ei kaikkia porvareita miellyttänyt. Huhtikuussa vuorineuvos Gösta Serlachius Mäntästä tapasi Lahdessa kymintehtaalaisen metsänhoitajan Emil Eklundin, joka sanoi aikovansa pian palata Kuusankoskelle.
- Miksi, kysyi Serlachius.
- Jos en muusta syystä, niin ampuakseni Björkenheimin, vastasi Eklund.
Eklundin ei tarvinnut tätä hommaa hoitaa, sillä jotkut punaiset ampuivat Björkenheimin ja muita valkoherroja Korialla 28.4.
Sitten tulivat toukokuu ja vallanvaihto. Armeija ja Kymiyhtiö tekivät saumatonta yhteistyötä. Valkoinen terrori oli järjestelmällistä, totaalista ja kohdistui erottelematta koko kapinalliseen yhteisöön.
Puhdistuksilla oli kiire, kuten Aalto toteaa. Oli nimittäin odotettavissa, että senaatti ja sodanjohto haluaisivat mahdollisimman nopeasti palauttaa maahan laillisemman olotilan. Tässä tarkoituksessa Mannerheim antoikin 11.5. käskyn, jolla teloitukset kiellettiin siihen saakka, kunnes sotaoikeuksia koskeva laki saataisiin voimaan. Käskyn eteenpäin toimittamista viivytti työpöydällään kolme vuorokautta everstiluutnantti Rudolf Walden, joten Kuusankoskellakin saatettiin punaisten teloituksia yhä jatkaa.
TERRORIN TARKOITUSPERÄT
1. Piti varmistaa ankarilla toimilla valkoinen valta. Siihen kuuluivat joukkoteloitukset, jotka kohdistuivat myös punaisten siviilipuolen johtajiin. Toisin sanoen lamaannutettiin shokkihoidolla punaisten välittömät vastarintayritykset.
2. Rankalla terrorilla ja näennäisillä, laittoman oikeuden päätöksillä varmistettiin pelkotila, jolla vaikutettiin siihen, ettei kapina herkästi toistuisi.
3. Terroriin sisältyi myös puhdistus, joka koski marginaaliryhmiä, työväenliikettä ja venäläisiä.
VAPPU TORILLA
Sota päättyi varsinaisesti toukokuun puolivälissä, mutta Kuusankoskella oli jo vappuna selvää, mikä on lopputulos. Torilla järjestettiin vielä vappujuhla, jossa muisteltiin vuotta aiemmin tapahtunutta siirtymistä 8-tuntiseen työpäivään, mutta mielet olivat maassa. Tori oli kuin pakolaisleiri, täynnä Heinolan suunnasta ja lännestä tulleita punaisia, jotka juhlan jälkeen jatkoivat karkumatkaansa tehdaskylien läpi itään.
”Herrasväelle 3.5. oli riemun päivä”, kirjoittaa Aalto. ”Pitkä painajainen oli vihdoin päättynyt. Virkamiesten perheiden iloa varjosti kuitenkin huoli vangituista omaisista ja ystävistä. Tohtori Einar Therman kyseli puhelimella Kouvolan ja Korian kasarmeilta, mikä oli vankien tilanne. Vastaukset kuuluivat: täällä ei ole valkoisia vankeja!”
Hävinneen osapuolen tilanne oli vaikea. Aarnikotka oli nostettu takaisin tehtaiden salkoihin punalippujen tilalle. Aarnikotka-tunnuksen yhtiölle oli suunnitellut Hugo Simberg 1899. Nykyisen UPM:n liikemerkin suunnitteli professori Esko Ojala 1989.
Työläiset eivät päässeet edes rakentamiinsa työväentaloihin, koska niihin sijoitettiin saksalaisia sotilaita, jotka olivat tulleet valkoisen armeijan avuksi. Nälkäkin oli ja osa miehistä riutui keskitysleireillä Hennalassa ja Tammisaaressa. Kymiyhtiö ei armoa tuntenut, vaan 22.5. se hääti taloistaan ne työläisperheet, jotka eivät pystyneet maksamaan vuokria.
Vihdoin 1919 Kymiyhtiö heltyi punaleskien perheiden hätään. Naisille järjestettiin joitakin tehtäviä Kuusanniemen sahalta tai palkattiin siivoojiksi tehtaille. Lapsille perustettiin päiväkoti.
Kapinan jäljet kuitenkin pysyivät. Kuusankoskelaiset kyllä tiesivät, ketkä suojeluskuntalaiset olivat teloituksiin osallistuneet. Kirjassa luetellaan nimiäkin. Yksi heistä oli Kalle Lilja, joka ei kestänyt painetta, vaan tappoi itsensä kesällä 1918 juomalla lysolia ja ajamalla sitten polkupyörällä ympäri toria huutaen kuin hullu.
Rudolf Waldenista tuli pian koko paperiteollisuuden ykkösmies, kun hän perusti Gösta Serlachiuksen kanssa Suomen paperitehtaiden yhdistyksen ja ryhtyi sen puheenjohtajaksi heinäkuussa 1918. Pari vuotta myöhemmin Waldenista tuli Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n suuromistaja.
kari.naskinen@gmail.com