Leonid Andrejev, Vammelsuun oma kirjailija

Vapun jälkeen olen saanut Aleksandr Pushkinista ja Fjodor Dostojevskista melkein suomalaisia (3.5.2020 ja 5.5.2020). Nyt löytyi lisäksi Leonid Andrejev, jolla ei ole minkäänlaisia suomalaisia sukujuuria, mutta jonka Suomalaisen kirjallisuuden seura on ottanut mukaan Kansallisbiografiaan. Se on tiedosto internetissä, johon SKS kerää jatkuvasti suomalaisten merkkihenkilöiden elämäkertoja. Niitä on noin 6500 ja mukana on yllättäen myös venäläinen kirjailija Leonid Andrejev.

Andrejev oli syntynyt 1871 Orjolissa, 360 km Moskovasta lounaaseen. ”Suomalaisen” Andrejevista teki se, että hän asui uuden vuosisadan puolella pitkään Suomessa. Karjalankannakselle Vammelsuun kylään hän rakennutti 1908 talonkin, jota kirjallisuudentukija Ben Hellman kuvaa Andrejevin Valittujen kertomusten (WSOY, 1984) esipuheessa:

”Hän toteutti unelmansa omasta talosta. Vammelsuuhun kohosi hänen valvonnassaan valtaisa rakennus, jossa oli 15 huonetta, useita parvekkeita ja kaiken yllä torni, josta avautui näköala aina kaukaiseen Kronstadtiin saakka. Suomalaista paikallisväestöä korkealla sijaitseva, mustaksi tervattu hirsihuvila punaisine tiilikattoineen kauhistutti ja Pirunlinna olikin yksi talon saamista kutsumanimistä.”

Tytär Vera Andrejeva kirjoitti muistelmaromaanin Vammelsuusta, ja kirjan kannessa on väritetty valokuva talosta. Vammelsuu kuului Uudenkirkon pitäjään, jonka itäpuolella oli Terijoki. Terijoen Kuokkalassa Leonid Andrejev tutustui jo 1905 suomalaisiin taiteilijoihinkin, ainakin Eero Järnefeltiin, Akseli Gallen-Kallelaan ja Eliel Saariseen. Kesällä 1906 hän vuokrasi kesähuvilan Espoosta, tutustui suunnitellun Viaporin kapinan johtajiin ja osallistui maanalaisiin kokouksiin Hella Wuolijoen seurassa. Puhuessaan Hesperian puistossa pidetyssä kansanjuhlassa ja yllyttäessään kuulijoita vallankumoukseen tuli tilaisuuteen viesti, että keisari Nikolai II oli hajottanut ensimmäisen valtakunnanduuman.

”Hirteen Nikolai toinen”, huusi Andrejev. Mieli kuitenkin muuttui, kun isommat rähinät alkoivat. Ensimmäisen maailmansodan aikana Andrejevista tuli venäläinen patriootti. Voidakseen ajaa isänmaan asiaa entistä tehokkaammin hän ryhtyi 1916 päivälehti Russkaja voljan toimittajaksi ja taisteli viimeiseen asti Leniniä ja bolshevikkeja vastaan. Lokakuun vallankumouksen jälkeen hän jätti Venäjän ja palasi murheellisena seuraamaan tapahtumia Vammelsuun talostaan.

Vuodet itsenäistyneessä Suomessa koettelivat häntä, kun maineesta, rikkauksista ja loistosta ei ollut enää mitään jäljellä. Hellman kirjoittaa Andrejevin soimanneen itseään entisestä vallankumousromantiikastaan. Päiväkirjassaan hän teki tiliä Venäjän kansan, älymystön ja oman itsensä kanssa.

Andrejev tarjoutui hoitamaan antibolshevistista propagandaa valkoisessa Luoteis-Venäjän hallituksessa, mutta ehdotukseen suhtauduttiin välinpitämättömästi. Andrejevin panos vastavallankumoukselliseen taisteluun rajoittui lopulta kirjaseen S.O.S. (1919), joka oli hätähuuto Venäjän puolesta. Suomalaisille lehtimiehille hän kertoi suunnittelevansa esitelmäkiertuetta Amerikassa.

Välttääkseen Karjalankannaksen rannikkoon kohdistuneet neuvostovenäläiset pommihyökkäykset hän muutti hienosta talostaan sisämaahan Neuvolan kylään, jossa menehtyi sydänkohtaukseen 1919.

Viimeisessä romaanissaan Saatanan päiväkirja ihmiskunta osoittautuu pahuudessaan saatanaa viekkaammaksi.

Andrejevin maalliset jäännökset siirrettiin 1956 Volkovon hautausmaahan Leningradiin ja hänen maineensa kirjailijana rehabilitoitiin Stalinin kuoleman jälkeen seuranneen "suojasään" aikana.

”Nykyään Andrejevilla on vankka pienen klassikon maine”, sanoo Hellman, jonka tohtorinväitöskirjan aihe oli "Toivon ja epätoivon runoilijat. Venäläiset symbolistit sodassa ja vallankumouksessa 1914-18".

Tähän hätään löysin kirjahyllystä Andrejevin novellikokoelman, mutta en siitä ihmeemmin innostunut. Kun en muutenkaan ole pikkujuttujen ystävä, löysin yhdestä novellista hengenheimolaisen, pienen venäläiskaupungin kuvernöörin: ”Mietiskellä hän ei osannut. Ajatuksia tuli hänen mieleensä paljon, ja joskus varsin eläviä ja kiintoisiakin, mutta ne eivät punoutuneet yhdeksi vahvaksi pitkäksi langaksi, vaan harhailivat päässä kuin lehmät vailla paimenta.”

Eino Leino piti Andrejevin teksteistä enemmän, kun taas V.A. Koskenniemi suhtautui kylmäkiskoisesti.

kari.naskinen@gmail.com