Suomettuminen ja venälöityminen

Suomettuminen henkilöityy konkreettisimmin Urho Kekkoseen. Mutta mitä pitäisi sanoa V.I. Leninistä, joka ison maan johtajana meni nöyristelyssä niin pitkälle, että salli pienen naapurimaan itsenäistyä? Tuli tämä venälöityminen taas mieleen, kun Leninin syntymästä on nyt kulunut 150 vuotta.

Leninin syntymäpäivänä huhtikuun 22. päivänä Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa sanottiin, että ”Lenin ei ole nyky-Venäjällä enää merkittävä hahmo”. Tästä on kuitenkin vain pari vuotta, kun Levada-tutkimuskeskuksen Venäjällä tekemän kansalaiskyselyn mukaan maailmanhistorian merkittävimmät ihmiset ovat olleet ja ovat Josif Stalin, Aleksandr Pushkin, Vladimir Putin ja Lenin tässä järjestyksessä.

Suomessa Kekkosen johdolla toteutetulla myöntyväisyyspolitiikalla on pitkä historia. Kerran jo kirjoitin (12.6.2015) tsaarinajan korkeasta virkamiehestä Lars Gabriel von Haartmanista, jonka tunnettu sanonta oli, että ”isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Yhdessä vaiheessa hän toimi Suomen senaatin talousosaston puheenjohtajana eli oli käytännössä autonomisen Suomen ”pääministeri”. Toinen saman linjan mies oli kreivi Alexander Armfelt (kuvassa), joka oli Suomen pitkäaikaisin ministerivaltiosihteeri Pietarissa 1841-76. Hän toimi siellä Suomen asioiden esittelijänä.

Noihin aikoihin ei puhuttu suomettumisesta, mikä termi tuli tutuksi vasta 1966, kun länsisaksalainen politiikantutkija Richard Löwenthal (SPD) keksi tällaisen ison valtion naapurissa olevan pienen maan noudattamasta politiikasta sanaa ”Finnlandisierung”. Armfeltin aikana käytettiin Suomen passivoivasta politiikasta nimitystä ”silence-politiikka”, siis hiljaaolon politiikka. Se tarkoitti emämaan vaatimuksista ja arvostelusta pidättäytymistä, Suomen kenraalikuvernöörin arvovallan tähdentämistä sekä yleensäkin venäläisten näkökohtien ymmärtämistä ja tahdikasta esiintymistä julkisesti.

Fil. tri Mirja Härkösen tohtorinväitöskirjassa 1982 sanotaan Armfeltin olleen avainasemassa, sillä muista suomalaisista poiketen Armfelt sai toistuvasti tavata Venäjän keisareita Nikolai I:tä ja Aleksanteri II:ta. Armfelt oli hyvin perillä hovipiirin tapahtumista ja käsityksistä sekä ministereiden ajattelusta. Silence-politiikkaan kuului, että Suomen suuriruhtinaskunnan olemassaolo pyrittiin suorastaan unohtamaan. Tämä oli tärkeätä siksi, että Suomen autonomiaa piti suojella kansankiihkoisten venäläisten kasvavia vaatimuksia kohtaan.

”Silence-politiikka sopi kuitenkin huonosti Suomen liberaalien avointa sanomalehtikeskustelua ja aktiivista kansalaismieltä korostavaan ideologiaan. Vähän ymmärrystä se saavutti myös fennomaanien keskuudessa”, sanoo Mirja Härkönen.

Pelkkää hiljaisuutta ei Armfeltin politiikka Pietarissa silti ollut: ”Aktiivinen myöntyvyys sisälsi näkemyksen siitä, että tietyissä tilanteissa suomalaisten oli järkevää ottaa johto käsiinsä ja tehdä itse sellaiset muutokset ja uudistukset, joihin venäläisten uskottiin ennen pitkää ryhtyvän.”

Armfelt oli tässä kaikessa ilmeisen taitava. Hän vaikutti siihenkin, että Suomen markka otettiin käyttöön ja että saatiin aikaan valtiopäiväuudistus.

Mirja Härkösen väitöskirja käsittelee varsinaisesti Suomen kouluylihallituksen ensimmäistä puheenjohtajaa Casimir von Kothenia, jonka myöntyväisyyspolitiikkaan liittyi mm. venäjän kielen ottaminen pakolliseksi oppiaineeksi oppikouluihin. Sen verran värikkäät vaiheet von Kothenillakin olivat, että täytyypä joskus palata asiaan.

Vapaaherra von Kothen oli kotoisin Lokalahden pitäjästä, jonka muut tunnetut henkilöt ovat Ilkka Kanerva ja Kike Elomaa. Ainakin Kanerva oli von Kothenin linjoilla, Kokoomuksen punakoneen näkyvin hahmo.

HIILI- JA PUUJUNAT

Näistä vanhoista politiikka-asioista pasahti mieleen sekin, miten sain ensimmäisen tuntumani politiikkaan. Kun Aarre Simonen perusti sos.dem. oppositiolle oman sanomalehden Päivän Sanomat 1957, kävin isän kanssa kerran tai pari viikossa ostamassa sen rautatieaseman kioskista. Isä oli kova TUL:n mies, ei kuulunut mihinkään puolueisiin, vihasi kommunisteja, mutta Päivän Sanomat piti käydä ostamassa, että tiesi, mitä SDP:stä vasemmalla touhutaan.

Siitä isä oli ihmeissään, että TUL:n puheenjohtaja Pekka Martin meni mukaan demarien oppositioon, oli myöhemmin jopa uuden puolueen TPSL:n varapuheenjohtajana muutaman vuoden. TPSL oli SDP:stä vasemmalla, joten se ei ollut hyvä asia.

Päivän Sanomien ensimmäinen päätoimittaja oli Matti Kurjensaari ja hänen jälkeensä TPSL:n aikana päätoimittajana oli Eero Santala. Se oli huono lehti, en selannut. Sen sijaan niillä rautatieasemakäynneillä opin tuntemaan, että jos höyryvetureissa poltettiin hiiltä, tuli savupiipusta mustaa savua, ja haloilla poltettaessa valkoista. Musta oli parempi. Piiput olivat vähän erilaiset.

kari.naskinen@gmail.com