Samurain kunnia

Harakiri on vanha japanilainen itsemurhatapa. Samurai teki sen sankarillisena rituaalina, mutta käytettiin sitä myös pakotettuna kuolemantuomiona. Hara tarkoittaa vatsaa ja kiri auki leikkaamista. Tämän hurjan operaation luultavasti yksi parhaita elokuvia on Masaki Kobayashin (1916 - 1996) Harakiri (1962), jonka japanilainen nimi on Seppuku. Tarkoittavat samaa, mutta harakiri on jostain syystä yleistynyt länsimaissa. Aikoinaan Suomessa puhuttiin ”harakiriliikkeistäkin”, jotka olivat alkaneet tuoda maahan japanilaisia autojen varaosia. Ne olivat selvästi halvempia kuin merkkiliikkeissä myydyt varaosat, ja koska ne olivat halpoja, niitä pidettiin myös huonompina, mistä odotettiin seurauksena olevan harakiriliikkeen konkurssi.

Vanhimmat tiedot harakireistä johtavat 1000-luvun alkuun, ja tämä elokuva kertoo 1600-luvun alkuvuosikymmenistä. Harakiri-itsemurhat kiellettiin 1800-luvun lopulla, mutta senkin jälkeen niitä tehtiin. Toisen maailmansodan aikana muutamat korkeat upseerit tekivät harakirejä, ja viimeinen tunnettu harakirin tehnyt oli kirjailija Yukio Mishima epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen 1970. Mishiman tapauksesta teki Paul Schrader elokuvan Mishima – elämän neljä lukua (1985).

Kobayashin elokuva kertoo kahdesta työttömiksi joutuneesta samuraista, joiden elämäntilanne on monista syistä ajautunut sellaiseksi, että itsemurha on ainoa kunniallinen ratkaisu. Kun on kysymyksessä kunnia, sitä ei tehdä salaa metsässä, vaan tullaan niin näkyville kuin suinkin mahdollista. Buddhismissa haran sanotaan olevan ihmisen tietoisuuden keskus, ja koska samurain sielu elää verestä, on harakirin oltava ”komea”.

Elokuvassa samurait tulevat kauempaa edelleen toimivan klaanin päämiehen luo ja pyytävät, että he saisivat tehdä harakirit klaanin linnoituksen portilla. Tilanne ei ole yksinkertainen, sillä klaanin johtajan on varmistauduttava miesten aikeiden aitoudesta. Näin siksi, että tällaisia anojia on käynyt ennenkin, mutta he ovat peruneet suunnitelmansa saatuaan klaanilta vähän rahaa ja painuneet matkoihinsa. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että nämä kaksi työtöntä samuraita ovat tosissaan. Yhtä aikaa he eivät kuitenkaan ole asialla.

Klaanin päämies ottaa heidät vakavasti perusteellisten kuulustelujen jälkeen. Ensimmäinen samurai tekee kuitenkin virheen pyytäessään lisäaikaa päivän tai pari, koska hänellä on vielä yksi asia hoidettavana. Ei käy. Sitten samurai rohkenee pyytää toista armonosoitusta: hän kysyy, voisiko hän tehdä seppukun jonkun toisen terävällä miekalla, koska hän on rahapulassa myynyt omansa ja nyt hänellä on vain kehno bambumiekka. Ei käy sekään. Bambumiekalla homma ei kuitenkaan meinaa onnistua, koska se on liian tylsä. Mutta kun harakiri on tehtävä, samurai painautuu koko voimallaan lyhyen bambumiekkansa terään ja harakiri onnistuu.

Tässä ei ole kuitenkaan kaikki. Miekalla on vielä vedettävä vatsa auki vaakasuoraan, ja kaiken lopuksi harakirissä avustajana toimiva samurai lyö omalla miekallaan harakirin tehneen kaulan poikki, ettei jää kitumaan! Kaikkein realistisimmalla tavalla ei Kobayashi näitä tapahtumia näytä, mutta tarpeeksi kuitenkin.

Toisen tulijan kanssa käydään läpi värikkäämpi tarina, kun hän ennen harakiriään haluaa kertoa oman elämänsä kohtaloista klaanin johtajalle ja rituaalia seuraamaan määrätyille klaanin samuraisotureille. Takaumissa on mukana miekkataistelu, jonka koreografinen näytelmä on erinomaisen hieno. Yhdessä kohtaa Kobayashi on käyttänyt myös Sergei Eisensteinin kehittämää montaasitekniikkaa still-kuvineen. Myöhemmin taas Quentin Tarantino lienee ottanut esimerkkiä Kobayashin Harakiristä oman Kill Bill 2:n (2004) lopun miekkailukohtaukseen.

Kobayashin mustavalkoinen elokuva on rajusta sisällöstään huolimatta myös kaunis. Se on kunnianosoitus sankaruudelle sekä takaumissa läheisten huolenpidolle ja inhimillisyydelle. Kuvaajana on ollut Yoshio Miyajima, joka teki yhteistyötä Kobayashin kanssa enemmänkin ja kuvasi myös Nagisa Oshimalle. Harakiri on esteettisesti jopa täydellisempi kuin Akira Kurosawan tunnetut samuraielokuvat.

kari.naskinen@gmail.com