Tällä
hetkellä voi saada tuomioistuimessa rangaistuksen rankasta
vittuilusta. Ei saa syyllistyy ”vihapuheeseen”. On pysyttävä
ainoan ja oikean totuuden tiellä. Noudatetaan nollatoleranssia.
Tuttua toisenlaisesta yhteiskuntajärjestelmästä, mutta nyt se on
tullut meillekin.
Tällaista pilkunnussimista. Toista oli ennen, kun oli olemassa oikeita vaaroja. Sotien jälkeen puhuttiin peräti vaaran vuosista, kun pelättiin, että Suomi voisi muuttua kommunistiseksi. Kovimmat pelkääjät kätkivät aseitakin pahanpäivän varalle.
Jo ennen sotia oli eletty toisenlaisia vaaran vuosia, kun oltiin menossa päinvastaiseen ideologiaan. Äärioikeisto piti kansaa pelossa. Lapuan Liike ry. tuhosi työväenliikkeen kokoontumistiloja ja kirjapainoja, vasemmistolaisia ja vähän muitakin muilutettiin mustien autojen kyydityksillä itärajan taakse, muutama murhakin tehtiin jne.
Oman aikansa vihapuhujia olivat myös kirkonmiehet. Pentti Haanpään pienoisromaanissa Isännät ja isäntien varjot (1935) on kuvaus tilanteesta, jossa seurakunnan pappi aloittaa emännän muistotilaisuudessa Iso Herneisen talossa oman ”saarnansa” sen jälkeen, kun oli viralliset surukahvit juotu:
”Tämä liike (tarkoittanee Suomen Lukkoa, Lapuan Liikettä, suojeluskuntia ja kaikkea sitä sorttia) on kansansielussa piilevän itsesäilytysvietin vaistonomainen ilmaus. Se on noussut sieltä, mistä on monesti ennenkin noustu…”
Kullankaivaja Aprami Kaira on pitäjän erikoinen persoonallisuus, joka vastaa: ”Mutta tyhmyyksiäkin on tehty. Kun halutaan murskata kommunistinen liike, olisi pitänyt käydä käsiksi vain johtomiehiin, todellisiin kiihottajiin. Mutta tässäkin kunnassa kyyditsivät ilmanaikuisia resukemeleitä, kuokkaukkoja, joilla ei ole mitään merkitystä.”
”Kun punaista rikkaruohoa hävitetään, on temmattava vähäiset juuretkin pois”, sanoo pappi. ”On nykyisen tekniikan ansiota, että tämä yhteiskunnallinen puhdistustyö voidaan suorittaa suorastaan leikillisessä muodossa”, perustelee pappi käteviä muilutusajoja.
Muilutukset saivat nimensä lapualaisista Jaakko ja Jussi Muilusta, jotka 1929-32 olivat aktiivisimpina kyyditsemässä kommunisteja ja sellaisiksi oletettuja, toisia vain naapurikuntiin, mutta pahimpia Suomen ja Neuvostoliiton rajavyöhykkeelle asti. Satojen muilutusten kohteiksi joutuivat mm. Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön kansanedustajat Eino Pekkala, Jalmari Rötkö ja Asser Salo, eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkila ja lopulta entinen presidentti K.J. Ståhlberg, vaikka hänestä nyt ei kommunistia saanut millään.
Jos Haanpää olisi kirjoittanut romaaninsa 30-40 vuotta myöhemmin, hän olisi voinut panna kirjan nimeksi ”Talonpojan tappolinja”, kuten Veikko Vennamo nimitti Rafael Paasion ja Mauno Koiviston hallitusten rakennemuutospolitiikkaa. Vieläkin talonpoikien tappolinjasta nykypäivää tarkoittaen puhutaan ainakin Maaseudun Tulevaisuudessa ja Suomen Uutisissa.
Isännät ja isäntien varjot kertoo nimenomaan siitä talonpoikien ja asutustilallisten ahdingosta, johon pula-aika oli johtanut. Isojakin taloja menee pakkohuutokauppaan, kun pankit eivät enää anna periksi lainojen ja korkojen aikatauluista.
Hyvässä aikataulussa pidetään myös etenemistä kohti oikeistodiktatuuria. Se nähdään kaiken pelastavana ratkaisuna. Kun suojeluskunnan toimesta pystytettyä sotapatsasta vihitään, sanoo sivummalla seisoskeleva Iso Herneisen poika Esa: ”Sadankin vuoden päästä te vietätte juhlamenoja näiden luitten päällä.”
Tämän jälkeen Esa Herneinen ja kymmenkunta muuta miestä lähtevät jokirantaan kuorimaan puita metsäyhtiölle. Pakko oli, kun leipää piti saada. Pappi kuitenkin sattui ajamaan pyörällä ohi, pysähtyy ja alkaa paasata lepopäivän pyhittämisestä. Ennen iltaa tulee sitten poliisi, joka antaa miehille haasteen kevätkäräjille vastaamaan sapattirikoksesta.
Haanpään romaani on hurja kertomus niistä vaaran vuosista, jolloin asiat sanottiin suoraan puolin ja toisin, eikä piiperretty henkisistä vammoista, kun oli vakavampiakin asioita pohdittaviksi. Tuolloin 90 vuotta sitten ei ollut työttömyyskorvauksia, ei lapsilisä, opintotukia eikä taiteilija-apurahoja, mutta sanoa sai mitä mieleen tuli. Nyt on kaikki muu, mutta ei sanomisenvapautta.
Lapuan Liike yritti perusteellisen valmistelun jälkeen vallankumoustakin 1932, mutta se ei onnistunut. Syytteeseen pantiin Mäntsälän kapinan jälkeen 102 vallankumouksellista, joista vain 20 sai vankeustuomion ja 32 sai ehdollisen tuomion.
Vielä Mäntsälään ei oikeistodiktatuuriin pyrkiminen lopahtanut, vaan Lapuan Liikkeen seuraajaksi perustettiin jo samana vuonna Isänmaallinen kansanliike (IKL). Vuonna 1933 se meni vaaleihin yhdessä Kokoomuksen kanssa, mutta tulos oli Kokoomukselle niin murskaavan huono, että vaaliyhteistyö loppui siihen, ja IKL loppui 1944, kun sen toiminta fasistisena järjestönä lakkautettiin.
kari.naskinen@gmail.com
Tällaista pilkunnussimista. Toista oli ennen, kun oli olemassa oikeita vaaroja. Sotien jälkeen puhuttiin peräti vaaran vuosista, kun pelättiin, että Suomi voisi muuttua kommunistiseksi. Kovimmat pelkääjät kätkivät aseitakin pahanpäivän varalle.
Jo ennen sotia oli eletty toisenlaisia vaaran vuosia, kun oltiin menossa päinvastaiseen ideologiaan. Äärioikeisto piti kansaa pelossa. Lapuan Liike ry. tuhosi työväenliikkeen kokoontumistiloja ja kirjapainoja, vasemmistolaisia ja vähän muitakin muilutettiin mustien autojen kyydityksillä itärajan taakse, muutama murhakin tehtiin jne.
Oman aikansa vihapuhujia olivat myös kirkonmiehet. Pentti Haanpään pienoisromaanissa Isännät ja isäntien varjot (1935) on kuvaus tilanteesta, jossa seurakunnan pappi aloittaa emännän muistotilaisuudessa Iso Herneisen talossa oman ”saarnansa” sen jälkeen, kun oli viralliset surukahvit juotu:
”Tämä liike (tarkoittanee Suomen Lukkoa, Lapuan Liikettä, suojeluskuntia ja kaikkea sitä sorttia) on kansansielussa piilevän itsesäilytysvietin vaistonomainen ilmaus. Se on noussut sieltä, mistä on monesti ennenkin noustu…”
Kullankaivaja Aprami Kaira on pitäjän erikoinen persoonallisuus, joka vastaa: ”Mutta tyhmyyksiäkin on tehty. Kun halutaan murskata kommunistinen liike, olisi pitänyt käydä käsiksi vain johtomiehiin, todellisiin kiihottajiin. Mutta tässäkin kunnassa kyyditsivät ilmanaikuisia resukemeleitä, kuokkaukkoja, joilla ei ole mitään merkitystä.”
”Kun punaista rikkaruohoa hävitetään, on temmattava vähäiset juuretkin pois”, sanoo pappi. ”On nykyisen tekniikan ansiota, että tämä yhteiskunnallinen puhdistustyö voidaan suorittaa suorastaan leikillisessä muodossa”, perustelee pappi käteviä muilutusajoja.
Muilutukset saivat nimensä lapualaisista Jaakko ja Jussi Muilusta, jotka 1929-32 olivat aktiivisimpina kyyditsemässä kommunisteja ja sellaisiksi oletettuja, toisia vain naapurikuntiin, mutta pahimpia Suomen ja Neuvostoliiton rajavyöhykkeelle asti. Satojen muilutusten kohteiksi joutuivat mm. Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön kansanedustajat Eino Pekkala, Jalmari Rötkö ja Asser Salo, eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkila ja lopulta entinen presidentti K.J. Ståhlberg, vaikka hänestä nyt ei kommunistia saanut millään.
Jos Haanpää olisi kirjoittanut romaaninsa 30-40 vuotta myöhemmin, hän olisi voinut panna kirjan nimeksi ”Talonpojan tappolinja”, kuten Veikko Vennamo nimitti Rafael Paasion ja Mauno Koiviston hallitusten rakennemuutospolitiikkaa. Vieläkin talonpoikien tappolinjasta nykypäivää tarkoittaen puhutaan ainakin Maaseudun Tulevaisuudessa ja Suomen Uutisissa.
Isännät ja isäntien varjot kertoo nimenomaan siitä talonpoikien ja asutustilallisten ahdingosta, johon pula-aika oli johtanut. Isojakin taloja menee pakkohuutokauppaan, kun pankit eivät enää anna periksi lainojen ja korkojen aikatauluista.
Hyvässä aikataulussa pidetään myös etenemistä kohti oikeistodiktatuuria. Se nähdään kaiken pelastavana ratkaisuna. Kun suojeluskunnan toimesta pystytettyä sotapatsasta vihitään, sanoo sivummalla seisoskeleva Iso Herneisen poika Esa: ”Sadankin vuoden päästä te vietätte juhlamenoja näiden luitten päällä.”
Tämän jälkeen Esa Herneinen ja kymmenkunta muuta miestä lähtevät jokirantaan kuorimaan puita metsäyhtiölle. Pakko oli, kun leipää piti saada. Pappi kuitenkin sattui ajamaan pyörällä ohi, pysähtyy ja alkaa paasata lepopäivän pyhittämisestä. Ennen iltaa tulee sitten poliisi, joka antaa miehille haasteen kevätkäräjille vastaamaan sapattirikoksesta.
Haanpään romaani on hurja kertomus niistä vaaran vuosista, jolloin asiat sanottiin suoraan puolin ja toisin, eikä piiperretty henkisistä vammoista, kun oli vakavampiakin asioita pohdittaviksi. Tuolloin 90 vuotta sitten ei ollut työttömyyskorvauksia, ei lapsilisä, opintotukia eikä taiteilija-apurahoja, mutta sanoa sai mitä mieleen tuli. Nyt on kaikki muu, mutta ei sanomisenvapautta.
Lapuan Liike yritti perusteellisen valmistelun jälkeen vallankumoustakin 1932, mutta se ei onnistunut. Syytteeseen pantiin Mäntsälän kapinan jälkeen 102 vallankumouksellista, joista vain 20 sai vankeustuomion ja 32 sai ehdollisen tuomion.
Vielä Mäntsälään ei oikeistodiktatuuriin pyrkiminen lopahtanut, vaan Lapuan Liikkeen seuraajaksi perustettiin jo samana vuonna Isänmaallinen kansanliike (IKL). Vuonna 1933 se meni vaaleihin yhdessä Kokoomuksen kanssa, mutta tulos oli Kokoomukselle niin murskaavan huono, että vaaliyhteistyö loppui siihen, ja IKL loppui 1944, kun sen toiminta fasistisena järjestönä lakkautettiin.
kari.naskinen@gmail.com