Suomen suuriruhtinaskunnassa noudatettiin
keisarillisen Venäjän arvojärjestystä ja armonosoitusjärjestelmää
(palkitsemisjärjestelmää). Arvojärjestysluokkia oli 14, joskaan
kukaan suomalainen ei koskaan noussut ensimmäiseen luokkaan. Tähän
ylimpään luokkaan kuuluivat vain kenraali-sotamarsalkka,
kenraali-amiraali ja 1. luokan todellinen salaneuvos, eikä näitä
titteleitä saatu Suomen puolelle, koska kutakin näitä oli aina
vain yksi kerrallaan ja he tietenkin olivat venäläisiä.
Helsingin yliopistossa on meneillään luentosarja, jossa käsitellään suomalaisen eliitin asemaa suuriruhtinaskunnassamme 1809 - 1917. Keisarillisista armonosoituksista luennoinut fil. tri Ulla Tillander-Godenhielm sanoi järjestelmän alkaneen tavallaan heti Porvoon valtiopäivillä maaliskuussa 1809, jolloin Aleksanteri I jakoi korkeille suomalaisille virkamiehille ja kirkonmiehille ansiomerkkejä sekä myönsi aatelisarvoja. Varsinaisesti virallinen arvojärjestys vahvistettiin kuitenkin vasta 1926 Nikolai I:n toimesta. Se oli melkein samanlainen kuin emämaassa Venäjällä, jossa siitä ensimmäisen version oli hyväksynyt jo Pietari Suuri 1722.
Toiseen luokkaan nostettiin suomalaisiakin, jalkaväenkenraali Anders Ramsay ja amiraali Teodor Avellan sekä siviileistä ylemmän luokan hoviviroissa Pietarissa toimineet ministerivaltiosihteerit Robert Rehbinder, Alexander Armfelt, Emil Stjernvall-Walleen ja Theodor Bruun. Vain yhden vuoden ministerivaltiosihteerinä toiminut Constantin Linder oli kolmannessa luokassa, ja hänet tunnetaan paremmin Kytäjän kartanon tilanomistajana 1861 - 1907. Robert Rehbinder näkyy edelleen Helsingin katukuvassa sikäli, että Robertinkadut nimettiin aikoinaan juuri hänen mukaansa.
Tämä keisarillinen arvojärjestystaulukko oli kokonaisuudessaan seuraava:
I: kenraali-sotamarsalkka, kenraali-amiraali, 1. luokan todellinen salaneuvos
II: kenraali, amiraali, todellinen salaneuvos, ylemmän luokan hovivirat
III: kenraaliluutnantti, vara-amiraali, salaneuvos, alemman luokan hovivirat, Hänen majesteettinsa valtiosihteeri
IV: kenraalimajuri, kontra-amiraali, todellinen valtioneuvos, kamariherra
V: valtioneuvos, seremoniamestari, kamarijunkkari
VI: eversti, kapteeni, kollegianeuvos, vuorineuvos, kanslianeuvos, kamarineuvos, sotaneuvos, laamanni, arkkiatri
VII: everstiluutnantti, 2. luokan kapteeni (merivoimat), hovineuvos
VIII: kapteeni, kollegiasessori, kauppaneuvos, maanviljelysneuvos, kunnallisneuvos
IX: esikuntakapteeni, luutnantti (merivoimat), nimineuvos
X: luutnantti, merikadetti, kollegisihteeri
(XI: avoin)
XII: kornetti (ratsuväki), kuvernementtisihteeri
XIII: vänrikki (sota-aikana)
XIV: kollegireistraattori
Oli tarkkaa hommaa. Kun nuori mies pääsi johonkin valtion virkaan, hänestä tuli arvoasteikossa kollegireistraattori. Jos pysyi valtion palveluksessa, nousi pykälän ylöspäin aina kolmen vuoden välein.
Tarkkana oli myös Alfred Kordelin, kun hänelle oltiin 1913 myöntämässä kauppaneuvoksen arvonimeä: Kordelin ilmoitti, että kauppaneuvoksia on jo niin paljon, että hän ottaa mieluummin maanviljelysneuvoksen arvonimen, jonka sitten saikin.
Salaneuvos on nykymaailmassa erikoiselta kuuluva arvonimi. Se oli perua Saksasta, jossa Geheimrat oli alkujaan hallitsijan neuvonantajana toimineen salaneuvoston jäsen. Myös Rehbinder, Armfelt, Stjernvall-Walleen ja Bruun saivat todellisen salaneuvoksen arvonimet. Muita tunnettuja todellisia salaneuvoksia olivat mm. senaattori Lars von Haartman ja Monrepon kartanon omistaja Paul Nicolay.
”Tavallisia” salaneuvoksia olivat mm. Mannerheimin suvun ensimmäinen Suomeen muuttanut jäsen Carl Erik Mannerheim ja Eugen Schaumanin isä Fredrik Schauman.
KUNNIAMERKKEJÄ
JA NUUSKARASIOITA
Ulla Tillander-Godenhielm kertoi keisarillisia armonosoituksia olleen monenlaisia, tärkeimpinä arvonimet, kunniamerkit ja aatelisarvot.
Helsingin yliopistossa on meneillään luentosarja, jossa käsitellään suomalaisen eliitin asemaa suuriruhtinaskunnassamme 1809 - 1917. Keisarillisista armonosoituksista luennoinut fil. tri Ulla Tillander-Godenhielm sanoi järjestelmän alkaneen tavallaan heti Porvoon valtiopäivillä maaliskuussa 1809, jolloin Aleksanteri I jakoi korkeille suomalaisille virkamiehille ja kirkonmiehille ansiomerkkejä sekä myönsi aatelisarvoja. Varsinaisesti virallinen arvojärjestys vahvistettiin kuitenkin vasta 1926 Nikolai I:n toimesta. Se oli melkein samanlainen kuin emämaassa Venäjällä, jossa siitä ensimmäisen version oli hyväksynyt jo Pietari Suuri 1722.
Toiseen luokkaan nostettiin suomalaisiakin, jalkaväenkenraali Anders Ramsay ja amiraali Teodor Avellan sekä siviileistä ylemmän luokan hoviviroissa Pietarissa toimineet ministerivaltiosihteerit Robert Rehbinder, Alexander Armfelt, Emil Stjernvall-Walleen ja Theodor Bruun. Vain yhden vuoden ministerivaltiosihteerinä toiminut Constantin Linder oli kolmannessa luokassa, ja hänet tunnetaan paremmin Kytäjän kartanon tilanomistajana 1861 - 1907. Robert Rehbinder näkyy edelleen Helsingin katukuvassa sikäli, että Robertinkadut nimettiin aikoinaan juuri hänen mukaansa.
Tämä keisarillinen arvojärjestystaulukko oli kokonaisuudessaan seuraava:
I: kenraali-sotamarsalkka, kenraali-amiraali, 1. luokan todellinen salaneuvos
II: kenraali, amiraali, todellinen salaneuvos, ylemmän luokan hovivirat
III: kenraaliluutnantti, vara-amiraali, salaneuvos, alemman luokan hovivirat, Hänen majesteettinsa valtiosihteeri
IV: kenraalimajuri, kontra-amiraali, todellinen valtioneuvos, kamariherra
V: valtioneuvos, seremoniamestari, kamarijunkkari
VI: eversti, kapteeni, kollegianeuvos, vuorineuvos, kanslianeuvos, kamarineuvos, sotaneuvos, laamanni, arkkiatri
VII: everstiluutnantti, 2. luokan kapteeni (merivoimat), hovineuvos
VIII: kapteeni, kollegiasessori, kauppaneuvos, maanviljelysneuvos, kunnallisneuvos
IX: esikuntakapteeni, luutnantti (merivoimat), nimineuvos
X: luutnantti, merikadetti, kollegisihteeri
(XI: avoin)
XII: kornetti (ratsuväki), kuvernementtisihteeri
XIII: vänrikki (sota-aikana)
XIV: kollegireistraattori
Oli tarkkaa hommaa. Kun nuori mies pääsi johonkin valtion virkaan, hänestä tuli arvoasteikossa kollegireistraattori. Jos pysyi valtion palveluksessa, nousi pykälän ylöspäin aina kolmen vuoden välein.
Tarkkana oli myös Alfred Kordelin, kun hänelle oltiin 1913 myöntämässä kauppaneuvoksen arvonimeä: Kordelin ilmoitti, että kauppaneuvoksia on jo niin paljon, että hän ottaa mieluummin maanviljelysneuvoksen arvonimen, jonka sitten saikin.
Salaneuvos on nykymaailmassa erikoiselta kuuluva arvonimi. Se oli perua Saksasta, jossa Geheimrat oli alkujaan hallitsijan neuvonantajana toimineen salaneuvoston jäsen. Myös Rehbinder, Armfelt, Stjernvall-Walleen ja Bruun saivat todellisen salaneuvoksen arvonimet. Muita tunnettuja todellisia salaneuvoksia olivat mm. senaattori Lars von Haartman ja Monrepon kartanon omistaja Paul Nicolay.
”Tavallisia” salaneuvoksia olivat mm. Mannerheimin suvun ensimmäinen Suomeen muuttanut jäsen Carl Erik Mannerheim ja Eugen Schaumanin isä Fredrik Schauman.
KUNNIAMERKKEJÄ
JA NUUSKARASIOITA
Ulla Tillander-Godenhielm kertoi keisarillisia armonosoituksia olleen monenlaisia, tärkeimpinä arvonimet, kunniamerkit ja aatelisarvot.
Pyhän Katariinan kunniamerkin sai sosiaali- ja diakoniatyön uranuurtajana Suomessa vaikuttanut Aurora Karamzin, joka nuorena oli toiminut keisarinna Aleksandra Fjodorovnan hovineitinä Talvipalatsissa.
Keisarivallan aikana Suomessa myönnettiin 115 aatelisarvoa, mm. J.V. Snellmanille, Johan Palménille ja Leo Mechelinille.
Nuhteettoman palvelun kunniamerkin sai 60 vuoden palveluksesta ja jalometallisia lahjaesineitä Hänen keisarillisen majesteettinsa nimessä saivat muut ansioituneet, esimerkiksi J.L. Runeberg. Arvokkain tällainen arvoesine oli nuuskarasia, jonka kannessa oli tsaarin kuva, toiseksi arvokkaimmassa tsaarin monogrammi. Muita tällaisia lahjoja olivat monogrammeilla varustetut sormukset ja savukekotelot.
Nämä kaikki armonosoitukset olivat tärkeitä. Niitä saivat henkilöt, joilla oli ollut merkittävä rooli Venäjän ja Suomen suhteiden luomisessa ja ylläpitämisessä.
kari.naskinen@gmail.com