Marja-Terttu
Zeppelin on palannut Grönlannista Kokkolaan, jossa jatkuu Leea
ja
Klaus
Klemolan kirjoittama
näytelmäsarja. Näyttämönä on kuitenkin Espoon
kaupunginteatteri, jossa uusintaensi-iltansa sai eilen Arktiset
leikit. Kantaesitys oli alkusyksystä Tampereen Teatterissa, jonka
kanssa espoolaiset ovat
tehneet
sen
yhteistuotantona.
Aiheena tässä farssissa on ilmastonmuutos, joka on saanut aikaan sen, että veneellä pääsee Kauniaisista Kokkolaan. En vain saanut selvää siitä, pilkataanko näytelmässä ilmastovouhkaajia vai heidän pilkkaajiaan – ehkä molempia. Eikä anteeksi pyydellä. Nyt kuitenkin pitää odottaa 20 vuotta sitä, tuleeko Marja-Tertun roolin näyttelevä Heikki Kinnunen (73) myöhemmin omantunnontuskiin, sillä hän pilkkaa vähän kaikkia, eskimoita, neekereitä, rintasyöpäpotilaita, vammaisia... Huumoria väännetään myös alkoholismista, yksinäisyydestä, sairaaloista ym. ym.
Heti käsiohjelmasta käy ilmi, että kovin realistisen tarinan kanssa ei olla liikkeellä, sillä kysymyksessä on tämän teatteritrilogian neljäs osa. Sen sijaan vuorosanat ovat vitun aitoja ja tuttuja Leea Klemolan aikaisemmista näytelmistä. Näytelmän tehokas esitysaika on noin 150 minuuttia ja tänä aikana vittua huudetaan arviolta 120 kertaa.
Ei näytelmässä paljon mitään järkeä ole, mutta teksti on sen verran värikästä, että katsoin loppuun asti, joskin viimeisen puolen tunnin ajan toivoin joka hetki, että voi kun loppuis.
Heikki Kinnunen on näytelmän a ja o. Hänelle on kirjoitettu parhaat repliikit ja ne Kinnunen esittää oman karismansa tukemana niin, että ne varsinaisesti pitävät esitystä kasassa. Karismasta näytelmässä puhutaankin ja se on esillä myös Teatteri & tanssi + sirkus -lehden (kaamea nimi) uusimmassa numerossa. Kinnunen ihmettelee, mitä se karisma on, mutta kuten jutun kirjoittanut Kirsikka Moring toteaa, näyttelijäntyötä helpottaa vuosien mittaan kasvava voima, karisma. Ei tietenkään kaikissa näyttelijöissä, mutta esimerkiksi juuri Kinnusesta se huokuu.
Kinnunenkin tunnistaa karisman, esimerkiksi: ”Urho Kekkonen oli kävelytyyliään myöten karismaattinen.” Itsekin hän on esittänyt Kekkosta monta kertaa, Turun kaupunginteatterissa pariinkin otteeseen ja Savonlinnassa Aulis Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan -oopperassa, jonka ohjasi Kalle Holmberg.
Arktisissa leikeissä Marja-Terttu on jo päässyt jyvälle oman aikamme trendeistä, on laulanut karaookkenia ja liittynyt Facebookkiin. Hän alkaa suunnitella myös musabisnekseen menoa, koska sieltä on saatavissa irti löysää rahaa. Stadionkonsertissa hän esiintyisi nimellä Lady Zeppelin. Lisäksi on jotain ideantynkää Golfvirran pysäyttämisestä.
Marja-Terttu kuitenkin kuolee, joten viidettä osaa ei tähän trilogiaan tule. Ehkä Klemolat kuitenkin vielä keksivät käyttöä Kinnuselle, koska he sanovat rakastavansa edelleen Suomen kansaa, joten sille kannattaa tehdä lisää näytelmiä. Leea Klemola on sanonut, että tämä rakastaminen oli välillä koetuksella, mutta tänä vuonna helpotti, kun eduskuntavaaleissa tuli edellisiä vaaleja parempi tulos: ”Kaksikymmentä vuotta eriarvoistavaa oikeistopolitiikkaa on ehkä tehnyt tehtävänsä tai sitten ihmiselle ei kerta kaikkiaan vain sovi mahdollisuus itseilmaisuun, jos sen voi tehdä nimettömänä ja ilman pelkoa kasvojen menettämisestä.”
Parasta Arktisissa leikeissä on Kinnusen lisäksi Leea Klemolan tekstit käsiohjelmassa. Roolihenkilöiden ja Vahtimestareiden veljeskunnan esittelyt ovat hulvatonta luettavaa, samoin Henkilöhuolinta Piano Larsson & Filmcompanyn historian kertaus 2003-19 (tuoreimpana tietona, että Ranskan miesohjaajien kilta palkitsi ohjaaja Harri Lömmarkin Kultaisella Tuolilla elokuvasta ”Pekurisen sota”). Näistä käsiohjelman teksteistä saisi kehiteltyä vaikka veijariromaanin.
Aiheena tässä farssissa on ilmastonmuutos, joka on saanut aikaan sen, että veneellä pääsee Kauniaisista Kokkolaan. En vain saanut selvää siitä, pilkataanko näytelmässä ilmastovouhkaajia vai heidän pilkkaajiaan – ehkä molempia. Eikä anteeksi pyydellä. Nyt kuitenkin pitää odottaa 20 vuotta sitä, tuleeko Marja-Tertun roolin näyttelevä Heikki Kinnunen (73) myöhemmin omantunnontuskiin, sillä hän pilkkaa vähän kaikkia, eskimoita, neekereitä, rintasyöpäpotilaita, vammaisia... Huumoria väännetään myös alkoholismista, yksinäisyydestä, sairaaloista ym. ym.
Heti käsiohjelmasta käy ilmi, että kovin realistisen tarinan kanssa ei olla liikkeellä, sillä kysymyksessä on tämän teatteritrilogian neljäs osa. Sen sijaan vuorosanat ovat vitun aitoja ja tuttuja Leea Klemolan aikaisemmista näytelmistä. Näytelmän tehokas esitysaika on noin 150 minuuttia ja tänä aikana vittua huudetaan arviolta 120 kertaa.
Ei näytelmässä paljon mitään järkeä ole, mutta teksti on sen verran värikästä, että katsoin loppuun asti, joskin viimeisen puolen tunnin ajan toivoin joka hetki, että voi kun loppuis.
Heikki Kinnunen on näytelmän a ja o. Hänelle on kirjoitettu parhaat repliikit ja ne Kinnunen esittää oman karismansa tukemana niin, että ne varsinaisesti pitävät esitystä kasassa. Karismasta näytelmässä puhutaankin ja se on esillä myös Teatteri & tanssi + sirkus -lehden (kaamea nimi) uusimmassa numerossa. Kinnunen ihmettelee, mitä se karisma on, mutta kuten jutun kirjoittanut Kirsikka Moring toteaa, näyttelijäntyötä helpottaa vuosien mittaan kasvava voima, karisma. Ei tietenkään kaikissa näyttelijöissä, mutta esimerkiksi juuri Kinnusesta se huokuu.
Kinnunenkin tunnistaa karisman, esimerkiksi: ”Urho Kekkonen oli kävelytyyliään myöten karismaattinen.” Itsekin hän on esittänyt Kekkosta monta kertaa, Turun kaupunginteatterissa pariinkin otteeseen ja Savonlinnassa Aulis Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan -oopperassa, jonka ohjasi Kalle Holmberg.
Arktisissa leikeissä Marja-Terttu on jo päässyt jyvälle oman aikamme trendeistä, on laulanut karaookkenia ja liittynyt Facebookkiin. Hän alkaa suunnitella myös musabisnekseen menoa, koska sieltä on saatavissa irti löysää rahaa. Stadionkonsertissa hän esiintyisi nimellä Lady Zeppelin. Lisäksi on jotain ideantynkää Golfvirran pysäyttämisestä.
Marja-Terttu kuitenkin kuolee, joten viidettä osaa ei tähän trilogiaan tule. Ehkä Klemolat kuitenkin vielä keksivät käyttöä Kinnuselle, koska he sanovat rakastavansa edelleen Suomen kansaa, joten sille kannattaa tehdä lisää näytelmiä. Leea Klemola on sanonut, että tämä rakastaminen oli välillä koetuksella, mutta tänä vuonna helpotti, kun eduskuntavaaleissa tuli edellisiä vaaleja parempi tulos: ”Kaksikymmentä vuotta eriarvoistavaa oikeistopolitiikkaa on ehkä tehnyt tehtävänsä tai sitten ihmiselle ei kerta kaikkiaan vain sovi mahdollisuus itseilmaisuun, jos sen voi tehdä nimettömänä ja ilman pelkoa kasvojen menettämisestä.”
Parasta Arktisissa leikeissä on Kinnusen lisäksi Leea Klemolan tekstit käsiohjelmassa. Roolihenkilöiden ja Vahtimestareiden veljeskunnan esittelyt ovat hulvatonta luettavaa, samoin Henkilöhuolinta Piano Larsson & Filmcompanyn historian kertaus 2003-19 (tuoreimpana tietona, että Ranskan miesohjaajien kilta palkitsi ohjaaja Harri Lömmarkin Kultaisella Tuolilla elokuvasta ”Pekurisen sota”). Näistä käsiohjelman teksteistä saisi kehiteltyä vaikka veijariromaanin.
kari.naskinen@gmail.com