Katsojaennätyshakuisessa elokuvatuotannossa
on aina välillä myös sellaisia elokuvia, joissa tavoitteet ovat
aivan muuta. Suomessa tällainen elokuvantekijä on Rax
Rinnekangas, joka omalla
tuotantoyhtiöllään tekee elokuvia kokonaan ilman
viihdepainotuksia. Rinnekangas vertaa ns. art house -elokuvia
runouteen: ”Olisi kohtuutonta sijoittaa runous kaupallisen viihteen
rinnalle. Kirjallisuusmaailmassa se tarkoittaisi, että esseistiikka,
runous ja jopa tietokirjallisuus jäisivät pääosin julkaisematta,
koska ne eivät ole bestsellereitä.”
Rinnekankaan uusinta elokuvaa Once Upon a Time in Sad Hill on vaikea sijoittaa suoraan mihinkään kategoriaan. Se on vakava draama, siinä on fantasiaosuuksia ja se on myös puheenvuoro ajankohtaiseen tasa-arvokeskusteluun naisten asemasta.
Elokuva on tehty Espanjassa ja siinä puhutaan espanjaa, suomea ja englantia. Kaksi katsojaa meitä eilen iltapäivällä oli teatterissa sitä katsomassa, ja kyllä Rinnekangas tietää, mistä on kysymys:
”Jos tämä olisi ranskalainen elokuva, jossa ei puhuttaisi yhtään suomea, veikkaan että sellainen elokuva saisi enemmän katsojia ja asenteettoman suhtautumisen kuin mitä se nyt saa.”
Elokuva on erinomainen. Se alkaa hotellihuoneessa, josta pitkään naimisissa ollut suomalainen aviopari tekee lähtöä. Vaimo pakkaa matkalaukkuja ja mies makaa sängyllä lukien New York Timesia: ”Kumma juttu, aamupäivällä nousussa olleet pörssikurssit laskivat ja illalla laskussa olleet nousivat. Mikseivät kysy minulta?”
Vaimo: ”Jos edes kerran vaivautuisit pakkaamaan laukkusi, sinulta voisi joku joskus jotain kysyäkin.”
Mies on ekonomisti. Elokuvan toinen aviopari on espanjalainen, mies on arkkitehti. Toisen rouvan ammatti mainitaan ohimennen, mutta sillä ei niin väliä, molemmat naiset ovat joka tapauksessa ensisijaisesti vaimoja. Tässä elokuvan perusasetelma, jota Rinnekangas pyörittää: mitkä ovat naisen oikeudet miesten maailmassa ja onko naisilla minkäänlaista mahdollisuutta tai oikeutta ottaa elämäänsä omiin käsiinsä?
Rinnekankaan eksistentiaalinen lähtökohta on feministinen, kuten hän Fim-o-Holic-nettisivulla sanoo: ”Kun toinen ihminen alkaa elää toisen kanssa yhdessä, miksi toinen saattaa menettää oman elämänsä? Miksi toinen ihminen voi kokea, että hän saa enemmän elämää? Miehet ovat omistaneet tämän planeetan näihin päiviin saakka ja nyt me tässä elokuvassa kyseenalaistamme tämän.”
Elokuvan käsikirjoitus on Rinnekankaan, joka edellisten elokuviensa tavoin käsittelee asiaa laajasti paitsi omien myös muiden filosofisten näkemysten pohjalta. Keskeinen lähde on Fernando Pessoa, ja viitteitä haetaan myös Homerokselta, Dostojevskilta, Shakespearelta ja Jeanne d´Arcilta. Oleellinen on Raamattukin, josta Rinnekangas ottaa esille Jeesuksen sanoman: ”Jos sinulla olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, niin voisit siirtää vaikka vuoria.”
Elokuvassa yksi kasvunsiemen saa aikaan äitiyden unelman toteutumisen ikääntyvän naisen kohdalla. Tästä raamatullisesta ihmeestä Rinnekangas on löytänyt linkin Sergio Leonen elokuvaan Hyvät, pahat ja rumat (1966), jonka loppukohtaus on kuvattu Espanjan pohjoisosassa Burgosin maakunnassa sijaitsevalla Sad Hillin hautausmaalla. Uskonnolliset teemat kulkevat Leonenkin elokuvan mukana, joskaan ne eivät ole näkyvästi esillä siinä kohtauksessa, jossa Clint Eastwood, Lee Van Cleef ja Eli Wallah selvittävät välejään.
Rinnekankaan elokuvassa näkyy meille katsojille vinkiksi maassa rikkinäinen lankunpala, jossa on Leonen nimi, mutta ei häntä Sad Hillille kuitenkaan ole haudattu.
Hautausmaan keskellä on kivetty ”totuuden ympyrä”, jossa Rinnekankaan elokuvan naiset miehineen käyvät läpi asemaansa lähes samalla tavalla kuin spagettiwesternin äijät Leonen elokuvassa. Kohtaus on komea ja traaginen, kun he ottavat oman elänsä omiin käsiinsä. Tämän kaiken Rinnekangas kertoo niin, että kaiken sivistyneen keskustelun sisällä on myös vihaa. Teemat ovat hyvin tuttuja viimeaikaisesta naisten asemaa koskevasta keskustelusta, mutta suurin osa vuorosanoista sisältää liiankin tuttua ja kliseistä asioiden tarkastelua.
Rax Rinnekangas (s. 1954) aloitti kirjailijana ja taidevalokuvaajana, mutta 2000-luvun alussa hän alkoi tehdä dokumenttielokuvia ja 2011 syntyi ensimmäinen fiktioelokuva Matka Edeniin. Aikaisemmin Rinnekangas on toiminut monessa elokuvassaan myös kuvaaja, mutta tämän elokuvan on kuvannut Theofanis Kavvadas. Hänet muistetaan viimeksi Aleksi Salmenperän Tyhjiöstä (2018), jonka käsikirjoitus vaikutti myös niin taide-elokuvaan viittaavalta, että rahoitusta ei meinannut ollenkaan löytyä.
Kavvadasin kuvaus on komeaa. Elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat sellaista, että melkein unohtuu puhe, kun mustavalkoinen kuvaus imee puoleensa.
Näyttelijät ovat melko tuntemattomia. Nacho Angulo on ollut aikaisemminkin Rinnekankaan elokuvissa ja Liisa Sofia Pöntinen on tehnyt Kristian Smedsin monologinäytelmää Sad Songs from the Heart of Europe, jonka kanssa hän on viime vuosina kiertänyt mm. Venäjällä Jari Juutisen teatteriryhmän Sadsongskomplexin mukana.
kari.naskinen@gmail.com
Rinnekankaan uusinta elokuvaa Once Upon a Time in Sad Hill on vaikea sijoittaa suoraan mihinkään kategoriaan. Se on vakava draama, siinä on fantasiaosuuksia ja se on myös puheenvuoro ajankohtaiseen tasa-arvokeskusteluun naisten asemasta.
Elokuva on tehty Espanjassa ja siinä puhutaan espanjaa, suomea ja englantia. Kaksi katsojaa meitä eilen iltapäivällä oli teatterissa sitä katsomassa, ja kyllä Rinnekangas tietää, mistä on kysymys:
”Jos tämä olisi ranskalainen elokuva, jossa ei puhuttaisi yhtään suomea, veikkaan että sellainen elokuva saisi enemmän katsojia ja asenteettoman suhtautumisen kuin mitä se nyt saa.”
Elokuva on erinomainen. Se alkaa hotellihuoneessa, josta pitkään naimisissa ollut suomalainen aviopari tekee lähtöä. Vaimo pakkaa matkalaukkuja ja mies makaa sängyllä lukien New York Timesia: ”Kumma juttu, aamupäivällä nousussa olleet pörssikurssit laskivat ja illalla laskussa olleet nousivat. Mikseivät kysy minulta?”
Vaimo: ”Jos edes kerran vaivautuisit pakkaamaan laukkusi, sinulta voisi joku joskus jotain kysyäkin.”
Mies on ekonomisti. Elokuvan toinen aviopari on espanjalainen, mies on arkkitehti. Toisen rouvan ammatti mainitaan ohimennen, mutta sillä ei niin väliä, molemmat naiset ovat joka tapauksessa ensisijaisesti vaimoja. Tässä elokuvan perusasetelma, jota Rinnekangas pyörittää: mitkä ovat naisen oikeudet miesten maailmassa ja onko naisilla minkäänlaista mahdollisuutta tai oikeutta ottaa elämäänsä omiin käsiinsä?
Rinnekankaan eksistentiaalinen lähtökohta on feministinen, kuten hän Fim-o-Holic-nettisivulla sanoo: ”Kun toinen ihminen alkaa elää toisen kanssa yhdessä, miksi toinen saattaa menettää oman elämänsä? Miksi toinen ihminen voi kokea, että hän saa enemmän elämää? Miehet ovat omistaneet tämän planeetan näihin päiviin saakka ja nyt me tässä elokuvassa kyseenalaistamme tämän.”
Elokuvan käsikirjoitus on Rinnekankaan, joka edellisten elokuviensa tavoin käsittelee asiaa laajasti paitsi omien myös muiden filosofisten näkemysten pohjalta. Keskeinen lähde on Fernando Pessoa, ja viitteitä haetaan myös Homerokselta, Dostojevskilta, Shakespearelta ja Jeanne d´Arcilta. Oleellinen on Raamattukin, josta Rinnekangas ottaa esille Jeesuksen sanoman: ”Jos sinulla olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, niin voisit siirtää vaikka vuoria.”
Elokuvassa yksi kasvunsiemen saa aikaan äitiyden unelman toteutumisen ikääntyvän naisen kohdalla. Tästä raamatullisesta ihmeestä Rinnekangas on löytänyt linkin Sergio Leonen elokuvaan Hyvät, pahat ja rumat (1966), jonka loppukohtaus on kuvattu Espanjan pohjoisosassa Burgosin maakunnassa sijaitsevalla Sad Hillin hautausmaalla. Uskonnolliset teemat kulkevat Leonenkin elokuvan mukana, joskaan ne eivät ole näkyvästi esillä siinä kohtauksessa, jossa Clint Eastwood, Lee Van Cleef ja Eli Wallah selvittävät välejään.
Rinnekankaan elokuvassa näkyy meille katsojille vinkiksi maassa rikkinäinen lankunpala, jossa on Leonen nimi, mutta ei häntä Sad Hillille kuitenkaan ole haudattu.
Hautausmaan keskellä on kivetty ”totuuden ympyrä”, jossa Rinnekankaan elokuvan naiset miehineen käyvät läpi asemaansa lähes samalla tavalla kuin spagettiwesternin äijät Leonen elokuvassa. Kohtaus on komea ja traaginen, kun he ottavat oman elänsä omiin käsiinsä. Tämän kaiken Rinnekangas kertoo niin, että kaiken sivistyneen keskustelun sisällä on myös vihaa. Teemat ovat hyvin tuttuja viimeaikaisesta naisten asemaa koskevasta keskustelusta, mutta suurin osa vuorosanoista sisältää liiankin tuttua ja kliseistä asioiden tarkastelua.
Rax Rinnekangas (s. 1954) aloitti kirjailijana ja taidevalokuvaajana, mutta 2000-luvun alussa hän alkoi tehdä dokumenttielokuvia ja 2011 syntyi ensimmäinen fiktioelokuva Matka Edeniin. Aikaisemmin Rinnekangas on toiminut monessa elokuvassaan myös kuvaaja, mutta tämän elokuvan on kuvannut Theofanis Kavvadas. Hänet muistetaan viimeksi Aleksi Salmenperän Tyhjiöstä (2018), jonka käsikirjoitus vaikutti myös niin taide-elokuvaan viittaavalta, että rahoitusta ei meinannut ollenkaan löytyä.
Kavvadasin kuvaus on komeaa. Elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat sellaista, että melkein unohtuu puhe, kun mustavalkoinen kuvaus imee puoleensa.
Näyttelijät ovat melko tuntemattomia. Nacho Angulo on ollut aikaisemminkin Rinnekankaan elokuvissa ja Liisa Sofia Pöntinen on tehnyt Kristian Smedsin monologinäytelmää Sad Songs from the Heart of Europe, jonka kanssa hän on viime vuosina kiertänyt mm. Venäjällä Jari Juutisen teatteriryhmän Sadsongskomplexin mukana.
kari.naskinen@gmail.com