”Kun naiset muuttavat kaupunkeihin, he valitsevat itse omat ystävänsä ja perheen painostuksen merkitys vähenee. Naiset käyvät palkkatyössä ja heillä on enemmän itsenäisyyttä. Ja arvatkaapa mitä – kun naisilla on enemmän vapautta, heidän perheensä ovat pienempiä; joillain ei ole lapsia ollenkaan.”
Voisiko naisten vapaus siis olla se seikka, joka riittäisi hidastamaan kohti tuhoa etenevää väestönkasvua? Ehkä ei sittenkään, kuten Rachel Rose alustusta jatkaessaan sanoi:
”On
ironista, ettei naisten arvostusta ole nostanut se, että naisia on
vähemmän tässä täyteen ahdetussa maailmassa. Se ei ole johtanut
miesten ja naisten yhteenliittymiseen. Maissa, joissa poikalapsi on
paljon tervetulleempi kuin tytär, on naimakelpoisten naisten puute
johtanut väkivaltaan ja kärsimykseen, ei tasa-arvoon.”
Tällaisessa tilanteessa Rachel Rose pohti, mikä kirjoittajan tehtävä olisi. Kuinka käsitellä pelkoa, murhanhimoista naisvihaa ja niiden häpäisemistä, jotka eivät ole kaltaisiamme? Mutta ei ole helppoa kirjailijoillakaan. Omissa kuplissaan hekin elävät:
"Kerroin kerran vilpittömästi ystävälleni, toiselle kirjailijalle, että uudenvuodenlupaukseni oli ystävystyä jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole kirjailija. Me elämme liikaa päämme sisällä, emmekä tarpeeksi ruumiissamme ja sydämessämme. Voimme kuitenkin pyrkiä parempaan. Voimme kuunnella. Voimme tehdä havaintoja ja kirjoittaa totuuden. Levottomina aikoina nämä ovat pyhiä velvollisuuksia."
Rachel Rose on kirjoittanut neljä runokokoelmaa ja muistelmateoksen The Dog Lover Unit: Lessons in Courage from the World’s K9 Cops, joka oli ehdolla Arthur Ellis Awardin voittajaksi parhaana tosipohjaisena rikoskirjana. Rachel Rose on työskennellyt tutkijana Iowan yliopiston International Writing Program -ohjelmassa ja hänelle on myönnetty Vancouverin Poet Laureate Emerita -arvonimi.
kari.naskinen@gmail.com