Meillä Marquerite Duras tunnetaan elokuvan puolelta parhaiten käsikirjoituksestaan Alain Resnais´n elokuvaan Hiroshima, rakastettuni (1959). India Songissa on samaa henkeä, ja helppoa on löytää yhtymäkohtia myös Resnais´n elokuvaan Viime vuonna Marienbadissa (1961), jonka käsikirjoituksen teki Alain Robbe-Grillet. Elokuvakäsikirjoituksia Duras teki yli 70 ja omia ohjauksia 19.
India Song on niitä Ranskan uuden aallon elokuvia, joissa porvaristoa kritisoidaan ankarasti. Porvariston hillitty rappio tulee tässäkin karusti esille. Ollaan Kalkutassa Ranskan suurlähettilään komeassa kartanossa, jossa siirtomaavallan aikana 1930-luvulla eletään omaa elämää ”valkoisessa Intiassa”. Ympärillä on ulkomaailman täydellinen kurjuus, mutta Euroopasta tullut valkoinen porvaristo ei siihen koske tikullakaan. Ulkopuolella on spitaalisiakin, mutta kartanosta katsoen koko Intia on ”spitaalinen”, joten siihen ei pidä mitenkään puuttua.
Duras sanoi tarinan pohjautuvan osittain hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa Indokiinassa. Hän syntyi Saigonissa. Elokuvassa ei kuitenkaan nähdä pätkääkään Intian köyhyydestä ja kurjuudesta, kuten eivät halua nähdä myöskään kartanon asukkaat. Ääniraidalla me katsojat kuulemme kuitenkin kerjäläisnaisen valituksen, mutta valittakoon.
Kun elokuva esitettiin Cannesissa 1975 kilpailusarjan ulkopuolella, se herätti suuren keskustelun. Duras oli jo tunnettu nimi sekä käsikirjoittajana että ohjaajana, Filmihullujen Cahiers du Cinéma -lehdessä Duras oli jo nostettu jalustalle, mutta lipunmyynti hänen elokuviinsa oli jäänyt pieneksi.
Indian Songia on vaikea sijoittaa mihinkään lajityyppiin. Se on Marquerite Duras´n essee, ja niin henkilökohtainen ja itsensä paljastava, että hän ei sen valmiina nähtyään enää koskaan sen jälkeen pystynyt sitä liikutukseltaan katsomaan.
Elokuvan useita minuutteja kestävä alkukohtaus, auringonlasku, on yksi kaikkien aikojen hienoimpien elokuvien alkuja. Kuvaaja on Bruno Nuytten, joka nykyisin toimii professorina Ranskan kansallisessa elokuvakoulussa. Elokuvan pintajuoni on rakkaustarina. Anne-Marie Stetter (eteerisen kaunis Delphine Seyrig) on suurlähettilään puoliso, johon on rakastunut Ranskan Lahoren-varakonsuli. Marquerite Duras kirjoitti elokuvansa rakkausdraamasta: "Rakkaustarina on pysähtynyt liikkumattomaksi intohimon huipentumaan. Sen ympärillä on toinen, nälän ja spitaalin, monsuunin haisevaan kosteuteen sekoittuvan kauhun tarina, joka sekin on pysähtynyt jokapäiväiseen kiihkeyden hetkeensä."
Sitten liikkumattomuus loppuu. Suurlähetystön hienolla vastaanotolla varakonsuli saa raivarin ja huutaa julki rakkautensa. Valkoinen Intia seuraa kohtausta, ja elokuva päättyy hiljaiseen kuvaan kartanon puistossa, jossa on tyhjä penkki. Anne-Marie on hukuttautunut Gangesiin, rannalle on jäänyt kylpytakki.
Kuvauspaikkana oli Boulognen metsässä Pariisissa oleva Rotschildin suvun vanha rappeutunut huvila, jossa natsimiehityksen aikana asui mm. Joseph Goebbels. Sisällä on paljon isoja peilejä. Niitä on hyvä katsoa, koska niistä vain näkee itsensä, ”valkoisen intialaisen”.
kari.naskinen@gmail.com