Edes Balin paratiisisaarella ei enää olla onnellisia, kuten kävi ilmi televisiosta tulleesta ohjelmasta, jossa kerrottiin Charles Chaplinin käynnistä siellä. Balin pilasi Hollanti, joka valtasi sen siirtomaakseen 1900-luvun alussa. Nykyisin Balilla saa koko ajan varoa terroristien pommi-iskuja.
Onnellisuus tuli esille myös, kun luin yöpöydällä nyt olevaa Maria-Liisa Nevalan omaelämäkertakirjaa Mieleni talot (WSOY, 2012). Maria-Liisa Nevala oli Kansallisteatterin johtajana 1992 - 2010. Työ oli rankkaa, kun se esimerkiksi talouden säästöpaineiden lisäksi oli altis kovalle julkiselle arvostelulle. Helpompaa oli ennen teatterinjohtajuutta, kun hän toimi kotimaisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa. Yksi hänen kirjoittamansa kappale on niin onnellisen valoisa, että se sietää ottaa esille:
”Lontoossa istun usein matkoillani Covent Gardenissa Crusting Pipe -ravintolassa niin monet kerrat yhteisen elämämme ensimmäisenä vuotena. Ajattelen, että olen erittäin onnellinen ihminen, sillä minulla on aviomies, jota rakastan. Osaan useita kieliä, joilla voin kommunikoida. Olen saanut asua monessa massa, joten minulla on monta kotimaata. Minulla on ammatti, josta pidän, ja tehtävä, jossa on hyviäkin puolia. Olen taloudellisesti riippumaton, niin että voin matkustaa. Kaksi viikkoa sitten istuin Prahassa vinárnassa, ensi viikolla olen Pariisissa ja kolmen viikon kuluttua Tukholmassa. Tosin nämä ovat työmatkoja, mutta etuoikeutettu se, jonka työmatkat ovat tällaisia.”
Teatterissa ei elämä aina ole yhtä etuoikeutettua. Kun Jouko Turkka oli kerran ohjannut näytelmän Kansallisteatterissa, kommentoi näyttelijä Esa Saario kokemustaan: ”Kaikes täs on oltu, sano akka kun jouluyön katiskassa oli.”
Onnellisuudesta vielä se, että "pelkästään onnea tavoittelemalla ei voi tulla onnelliseksi", sanoo filosofian professori Antti Kauppinen, "tarvitaan myös muita päämääriä ja haasteita, joissa onnistuminen tuo elämään mielekkyyttä." (Helsingin yliopiston nettisivu 20.11.2018)
kari.naskinen@gmail.com