Natsien takana ei ollut koko Saksan kansa

Kristalliyöstä 10.11.1938 tuli kuluneeksi 80 vuotta. Se oli näkyvin alku massiiviselle juutalaisten tuhoamiselle. Juutalaisten kauppojen ikkunoita ja synagogia rikottiin ja ihmisiä hakattiin kuoliaiksi. Yksi sanonta on, että natsien hirmuteoille antoi hyväksynnän koko Saksan kansa. Aivan näin suoraviivainen ei asia tietenkään ollut, vaikka Hitlerin kannatus valtavan suurta olikin. Vastustajiakin löytyi, ja tunnetuin tapaus oli, kun kreivi Claus von Stauffenberg apujoukkoineen yritti murhata Hitlerin 20.7.1944. Attentaatti epäonnistui ja kreivi teloitettiin heti seuraavana päivänä.

Yhdestä tapauksesta kirjoitti saksalainen Hans Fallada romaanin Yksin Berliinissä (1947), josta Vincent Perez teki englanninkielisen elokuvan Alone in Berlin (2016, ilmestynyt Suomessa dvd:nä). Kysymyksessä oli avioparin Otto ja Elise Hampelin yksityinen vastarintaliike, jossa he levittivät postikorteilla Hitlerin-vastaista propagandaa. Kolmen vuoden ajan he onnistuivat operaatiossaan, mutta sitten käry kävi ja teloitukset olivat edessä.

Otto ja Elise Hampelin poika oli palvellut natsiarmeijassa ja kuollut Ranskassa 1940. Tämä herätti Oton, jolle asia konkretisoitui lisää joka päivä, koska hän oli työnjohtajana ruumisarkkutehtaassa. Otto aloitti vastaiskunsa, osti satoja postikortteja, kirjoitti niihin julistuksiaan ja levitti kortteja salaa pitkin kaupunkia. Homma oli vaativa, sillä käsialansa pimittääkseen hän kirjoitti tekstit työläästi vanhanaikaisella fraktuuratekstauksella.

Tekstit olivat iskulauseita: ”Hitler tuhoaa poikiamme, meidän on vastustettava tätä politiikkaa”, ”Rikollisen sotakoneiston toiminnasta on tehtävä loppu” jne. Monessa kortissa oli lisäksi aivan kuin nimimerkkinä ”Freie Presse” (Vapaa lehdistö). Otto ja Elise sijoittivat kortteja esimerkiksi rappukäytäviin, yhteensä 285. Niin uskollisia Hitlerin seuraajia berliiniläiset kuitenkin olivat, että niistä peräti 267 toimitettiin poliisille.

Pienet varomattomuudet johtivat lopulta siihen, että pariskunta jäi kiinni ja joutuivat giljotiiniin huhtikuussa 1943. Eikä armoa tunnettu, vaikka Elise oli kuulunut kansallissosialistiseen naisliittoon. Oton kohdalla sen sijaan oli raskauttavaa, että hän ei ollut puolueen jäsen.

Vuoteen 1944 mennessä oli 280 saksalaista pidätetty natsivallan vastustamisesta ja heistä 108 teloitettiin.

Elokuvassa nimet on muutettu, mutta Ottoa joka tapauksessa esittää Brendan Gleeson ja Eliseä Emma Thompson. Poliisipäällikkönä on Daniel Brühl ja varsinaisen SS-mulkvistin roolissa on Mikael Persbrandt. Elokuvan ohjanneen Vincent Perezin isoisän ampuivat fasistit Espanjassa ja hänen isosetänsä kaasutettiin natsien keskitysleirillä.

Hyvä elokuva, jossa juonta viedään karusti eteenpäin. Lopputulos alkaa näyttää jo varhain selvältä, vaikka ei ennestään kyseistä tapausta tuntisikaan.

Kristalliyö-nimitystä on muuten alettu jonkin verran välttää, koska kristalli viittaa muissa yhteyksissä kauniiseen asiaan, eikä se tässä tapauksessa sovi asiaa. Tilalla on ruvettu käyttämään pogromiyötä.

Toinen muutos on, että enää ei ongelmana ole Freie Pressen puuttuminen, vaan sen liian vapaa olemassaolo, esimerkkinä AfD Kompakt.

kari.naskinen@gmail.com